Maailmasta löytyy ilmiöitä, joiden selittäminen vaatii muutakin kuin viivan piirtämistä pisteestä toiseen. Lähde: NASA’s Marshall Space Flight Center

Väestöistä löytyy esimerkkejä, jotka eivät tunnu sopivan kolesteroliteorian raameihin. Puhutaan “ranskalaisesta paradoksista”, “japanilaisesta paradoksista” ja luonnonkansoista, jotka eivät rasvaisesta ruokavalioistaan huolimatta sairastu sydäntautiin. Kolesteroliskeptikot viittaavat näihin paradokseihin ja poikkeamiin todisteena siitä, että vallitseva selitysmalli sydän- ja verisuonitaudeista on väärä.

Kolesteroliskeptikoiden mukaan vallitseva selitysmalli sydän- ja verisuonitaudeista kaatuu ilmiöön, joka ei sovi kokonaiskuvaan. Skeptikot korostavat poikkeuksellisia luonnonkansoja, kuten maasaita ja eskimoita, joiden on kerrottu nauttineet runsaasti eläinrasvaa, mutta joiden keskuudessa sydän- ja verisuonitaudit ovat olleet harvinaisia.

Yleensä tällaista poikkeamaa ei edes yritetä selittää vallitsevan teorian puitteissa, vaan sitä pidetään lähtökohtaisesti selittämättömänä ilmiönä, anomaliana. Näin ollen vallitsevan selitysmallin on oltava väärä. Yalen yliopiston apulaisprofessori Steve Novella kutsuu tätä taktiikkaa anomalian metsästykseksi. Sen tarkoituksena on kumota käsitys, tässä tapauksessa kolesteroliteoria, vetoamalla johonkin poikkeustapaukseen.

Tässä kirjoituksessa käymme läpi kaiketi tunnetuimmat ”poikkeamat” sydän- ja verisuonitautien epidemiologiassa.

Ranskalainen paradoksi

Väite: Ranskalaiset syövät runsaasti rasvaisia ruokia, mutta silti he sairastuvat huomattavasti vähemmän sydän- ja verisuonitauteihin kuin esimerkiksi britit tai suomalaiset.

Ranskalaisten sydänterveys ja ruokavalio alkoivat puhuttaa jo 50-luvulla, mutta varsinainen ranskalainen paradoksi, paradoxe français, mainittiin tiedekirjallisuudessa ensimmäisen kerran vasta vuonna 1981.

Kansainvälisesti käsite tuli tutuksi 90-luvulla, kun ranskalainen lääkäri Michel de Lorgeril ja hänen kollegansa Serge Renaud (1992) kirjoittivat aiheesta Lancetissa: ”Paradoksaalisesti Ranskassa käytetään runsaasti tyydyttynyttä rasvaa, mutta sydänkuolleisuus on silti vähäistä.” Kaksikko spekuloi sen johtuvan ainakin osittain punaviinin terveysvaikutuksista. Keskeisenä lähteenään Renaud ja de Lorgeril käyttivät Maailman terveysjärjestö WHO:n tilastoja kuolleisuudesta sekä YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n tilastoja ruoan käytöstä.

Samoihin aikoihin käsitys ranskalaisesta paradoksista levisi tiedemaailmasta myös kansan keskuuteen. Serge Renaud oli mukana amerikkalaisessa 60 Minutes -ohjelmassa, jossa luotiin vaikutelma, että nimenomaan punaviini suojasi ranskalaisten sydäntä sepelvaltimotaudilta. Ohjelma aloitti omanlaisensa ”ranskalaisen terveysvillityksen”. Viinilehti Wine Spectator kertoo punaviinin myynnin kasvaneen Yhdysvalloissa vuonna 1992 lähes 40 %:lla. Markkinoille putkahti useita terveyskirjoja, kuten French Women Don’t Get Fat, jotka ratsastivat ranskalaisen paradoksin aallonharjalla.

Tiedemaailmassa ranskan poikkeuksellisiin tilastoihin oli kuitenkin aina suhtauduttu varauksella. Arvostettu, edesmennyt ranskalainen kardiologi, Jean Lenegre piti koko paradoksia mielikuvituksen tuotoksena. Hän kirjoitti jo toisen maailmansodan jälkeen, että ”diagnostiikka Ranskassa on joko kuvitteellista tai virheellistä”. Myös tunnettu epidemiologi Hugh Tunstall-Pedoe on huomauttanut, että ranskalaiset ovat todennäköisesti vain aliraportoineen sydänkuolleisuutta.

Kirjassa Totuus kolesterolista (s. 108) geriatrian professori Timo Strandberg esittää selityksen ranskalaisesta paradoksista. ”Työikäisillä ranskalaismiehillä kokonaiskuolleisuus ei ole englantilaisia pienempi, sydänkuolemien vähyys selittyy etenkin suuremmalla alkoholikuolleisuudella. Näyttää myös siltä, että kaikkia sydänperäisiä kuolemia ei Ranskassa ole merkitty sydänkuolemiksi.”

Strandberg jatkaa, että ”suurin osa paradoksista selittyy kuitenkin sillä, että kovan rasvan (voi ja juustot) saanti ja kulutus on Ranskassa lisääntynyt vasta aivan viime vuosikymmeninä”. Koska valtimotaudit kehittyvät pitkän ajan kuluessa, heijastuu muutokset ruokavaliossa kansanterveyteen vuosien viiveellä. Strandberg viittaa vuonna 1999 BMJ:ssä julkaistuun artikkeliin (Law & Wald 1999).

Onko mitään ranskalaista paradoksia siis koskaan ollutkaan?

Ancel Keys käynnisti kuuluisan Seitsemän maan tutkimuksensa vuonna 1958. Syystä tai toisesta ranskalaiset eivät saaneet värvättyä omia kohorttejaan mukaan. Niimpä Ranskan terveysjärjestö INSERM:in epidemiologi Pierre Ducimetière käynnisti oman väestötutkimuksensa. Mukaan saatiin yli seitsemäntuhatta 42–53 vuotiasta poliisimiestä Pariisista.

Paris Prospective Study:n ensimmäiset tulokset julkaistiin ranskaksi vuonna 1977. Tunnetut vaaratekijät, kuten suurentunut kolesterolipitoisuus, korkea verenpaine ja tupakointi, näyttivät ennakoivan sydäntautitapahtumia myös ranskalaismiesten keskuudessa.

Pierre Ducimetière ym. (1980) vertasivat tutkimuksensa tuloksia Seitsemän maan tutkimukseen. Analyysin perusteella ranskalainen paradoksi näytti yhä häilyvämmältä käsitteeltä. Ranskalaisten sydänkuolleisuus oli jotakuinkin Italian luokkaa; merkittävästi Suomea ja Yhdysvaltoja alempana, mutta korkeammalla kuin Japanissa.

Ranskalainen paradoksi sai lisää kolhuja 2000-luvun alussa, kun WHO:n massiivisen MONICA-projektin kymmenvuotisen seurannan tulokset julkaistiin. MONICA (Monitoring of trends and determinants in cardiovascular disease) starttasi alun perin 80-luvulla ja siinä tutkittiin sydän- ja verisuonitaudin vaaratekijöitä kahdessakymmenessäyhdessä maassa. Aineistona oli kokonaisuudessaan yli kymmenen miljoonaa 25–64 vuotiasta miestä ja naista.

Vuosien 1985 ja 1995 välillä sydäntautitapahtumia esiintyi Ranskassa saman verran kuin muissakin Etelä-Euroopan maissa. Pierre Ducimetièren mukaan ”kaiken epidemiologisen näytön valossa eroa kuolleisuudessa on liioiteltu”.

Tyypillisesti Ranskaa verrataan Pohjois-Euroopan maihin, mutta eihän Ranska sinne kuulu. Kun Ranskaa verrataan samalla leveysasteella sijaitseviin maihin, on ero sydänkuolleisuudessa huomattavasti pienempi. Pohjois-Ranskassa sydänkuolleisuus on myös yleisempää kuin etelä-Ranskassa; sama ilmiö on nähtävissä muissakin Euroopan maissa (Ducimetière ym. 2001). Pohjois-Ranskan tilastot muistuttava Saksaa ja Sveitsiä, Etelä-Ranskan taas Italiaa ja Espanjaa. Oleellinen kysymys onkin siis: miksi sepelvaltimotauti on Euroopan pohjoisosissa yleisempää kuin etelässä?

MONICA-projekti paljasti todellisen kuvan myös ranskalaisten ruokailutottumuksista. Rasvan käyttö ei ollut ensinkään niin runsasta kuin oli aiemmin ajateltu (taulukko 1).

Ducimetièren ja muiden INSERM:in epidemiologien mukaan ranskalainen paradoksi perustuu sydänkuolleisuuden aliraportointiin. Kansainväliset tilastot, joihin de Lorgeril ja Renaud viittaavat, ovat siltä osin harhaanjohtavia. WHO:n tilastoja ei pidetä maittain täysin vertailukelpoisena ja FAO:n tilastot mittaavat vain ruoan saatavutta – hävikkiä tai varsinaista kulutusta ei ole otettu huomioon.

Tässä kohtaa kannattaa huomioida, että de Lorgeril on “kolesteroliskeptikoiden verkoston” eli THINCS:in jäsen. THINCS:in nettisivuilla järjestön aatemaailmaa kuvataan seuraavasti: “Ryhmän jäsenet edustavat erilaisia näkökulmia ateroskleroosin ja sydän- ja verisuonitautien synnystä. Osa näkökulmista on ristiriidassa keskenään. Vastustamme kaikki kuitenkin sitä, että eläinrasvalla tai suurentuneella veren kolesterolipitoisuudella olisi rooli taudin synnyssä.” Tämä lausunto on täysin nykytieteen vastainen, mikä kertonee jotain de Lorgerilin ideologisista sidonnaisuuksista.

Ducimetièren (2008) mukaan ”Ranskassa sepelvaltimotauti ei ole niin harvinaista, eikä eläinrasvan käyttö niin runsasta, eivätkä ranskalaiset ole vaaratekijöidensä puolesta niin poikkeuksellisia, että ‘ranskalaista paradoksia’ voitaisi pitää muuna kuin haaveiluna tai markkinoijien metkuna.” Arthur L. Klatsky, pioneeri sydän- ja verisuonitautien epidemiologian saralla, on Ducimetièren kanssa samaa mieltä. ”Mielestäni ranskalainen paradoksi on tarttuva fraasi ja siksi siitä pidetään. Ihmiset tykkäävät sloganeista”, Klatsky kommentoi ja jatkaa, ”se on jopa kuin kansantarua.”

”We conclude that the time has come to relieve epidemiology of the French paradox. Much more attention should be paid to collecting reliable data to produce more satisfactory explanations for the complex causes of heart disease.” –Ducimetière ym. 2000

Japanilainen paradoksi

Väite: Viime vuosikymmeninä japanilaisten rasvan käyttö on kaksinkertaistunut ja sitä myötä veren kolesterolipitoisuus suurentunut. Samalla sydän- ja verisuonitautien, etenkin aivohalvausten, määrä on vähentynyt.

Japanissa on perinteisesti syöty kasvispainotteisesti ja vähärasvaisesti. Seitsemän maan tutkimuksessa tyydyttynyttä rasvaa syötiin Suomessa noin 20 % kokonaisenergiasta ja Japanissa vain noin 2,5 %. Itä-Suomessa, Ilomantsissa, keskimääräinen kolesterolipitoisuus oli 6,7 mmol/l ja Ushibukassa, Japanissa, vuorostaan 3,7 mmol/l. Kymmenen vuoden kohdalla sydäntauti oli kaatanut tuhatta miestä kohti Suomessa 70 ja Japanissa vain viisi. Alhaisesta sydänkuolleisuudesta huolimatta aivohalvaukset ovat kuitenkin olleet Japanissa verrattain yleisiä.

Viime vuosikymmenten aikana japanilaisten elämäntavat ja ruokavalio ovat länsimaistuneet ja sitä myötä veren kolesterolipitoisuus on suurentunut. Sen on odotettu johtavan sydän- ja verisuonitautien yleistymiseen, mutta niin ei ole kuitenkaan käynyt – päinvastoin sydän- ja verisuonitaudit ovat vähentyneet entisestään.

Japanin tilastoista on vedetty omituisia johtopäätöksiä. Perfect Health Diet -blogissaan fysiikan tohtori Paul Jaminet ja hänen vaimonsa biologi Shou-Ching vakuuttavat tyydyttyneen rasvan itseasiassa suojaavan aivohalvaukselta. He viittaavat vuonna 2010 julkaistuun japanilaistutkimukseen, jossa tyydyttyneen rasvan käyttö yhdistyi pienempään riskiin kuolla aivohalvaukseen.

Pariskunta jättää kuitenkin mainitsematta, että tyydyttynyttä rasvaa eniten käyttäneet myös tupakoivat ja ryyppäsivät kaikista vähiten, kärsivät vähiten korkeasta verenpaineesta, urheilivat eniten, söivät eniten kasviksia ja hedelmiä, sekä olivat parhaiten koulutettuja.

Sekoittavista tekijöistä huolimatta blogiteksti on otsikoitu  muotoon ”saturated Fat REDUCES risk of stroke and heart disease”. Tämä johtopäätös on kuitenkin kirjoittajien oma. Japanilaisutkijat sen sijaan kirjoittavat, että vaikka tyydyttynyt rasva suojaisikin jollain tapaa aivohalvaukselta, olisi edelleen vastuutonta suositella sen käytön lisäämistä väestötasolla. He huomauttavat kovan rasvan sydänterveydellisistä vaikutuksista.

Vaaratekijöidensä puolesta japanilaiset eivät itseasiassa ole poikkeus. Suurentunut veren kolesterolipitoisuus lisää sepelvaltimotaudin riskiä myös heidän keskuudessaan, kuten on todettu mm. yli 17 vuotta kestäneessä, lähes 10 000 miestä ja naista kattaneessa etenevässä väestötutkimuksessa (Okamura ym. 2007). Suurentunut kolesterolipitoisuus on myös aivohalvauksen vaaratekijä, sillä halvauksen yleisin syy on aivovaltimon veritulppa, jonka taustalla on ateroskleroottinen valtimotauti. Statiinit vähentävätkin aivohalvauksia niin koe-eläimillä kuin ihmisilläkin (Garcia-Bonilla ym. 2012; McKinney & Kostis 2012).

Aivohalvaus on yleiskäsite, johon kuuluu myös aivoverenvuoto, jonka keskeinen riskitekijä on korkea verenpaine. Joissain tutkimuksissa matala kolesterolitaso on liittynyt suurentuneeseen aivoverenvuodon vaaraan, mutta ymmärtääkseni aihe on edelleen kiistanalainen. Kuvassa 1 on kuvattu keskeisiä verenpaineeseen vaikuttavia elämäntapatekijöitä; tupakoinnin lopettaminen kuuluu näihin, vaikkei se olekaan graafissa.

Kuva 1. Verenpaineen alentaminen elämäntavoin (JNC 7). Värit kuvaavat vaihteluväliä muutoksen suurudessa. Lue lisää DASH-ruokavaliosta NHLBI:n sivuilta.

Palataan takasin japanilaisiin. Mikseivät sairaustapahtumat ole lisääntyneet kolesterolipitoisuuden suurenemisen myötä? Mikä selittää maan tilastoja?

Hirotsugu Ueshiman mukaan ”japanilainen paradoksi” selittyy pääosin muutoksilla muissa tunnetuissa vaaratekijöissä. Ueshima johtaa Shigan yliopiston lääketieteellistä yksikköä. Hänen erikoisalaansa on sydän- ja verisuonitautien epidemiologia. Ueshima on ollut mukana suurissa tutkimusprojekteissa, kuten INTERSALT ja INTERMAP. Tällä hetkellä hän koordinoi japanilaista NIPPON DATA -tutkimusta, joka vastaa käytännössä suomalaista Finriski-tutkimusta.

Ueshiman (2007) mukaan Japanin tilastoja selittää todennäköisesti muutos verenpaineessa ja tupakoinnissa. Tupakointi on Japanissa verrattain yleistä ja on arvioitu, että 30 % kaikista aivohalvauksista voitaisi ehkäistä yksinkertaisesti tupakoinnin lopettamisella. Seitsemän maan tutkimuksessa molemmista japanilaiskohorteista noin 70 % tupakoi, joista 40 % poltti yli kaksikymmentä savuketta päivässä (Kimura & Keys 1970). Vuosien 1965 ja 1990 välillä miesten tupakointi väheni noin 20 %:lla ja samalla kohonneen verenpaineen (yläpaine ≥ 180 mmHg) esiintyvyys väheni 21 %:sta neljään prosenttiin. Arvion mukaan yhden prosentin väheneminen tupakoinnissa vähentää sepeltavaltimotaudin ja aivohalvauksen tapahtumia 1,3 %:lla.

Suurin osa Japanissa tapahtuneesta sydän- ja verisuonitautien vähenemästä voidaankin selittää tunnetuilla tekijöillä. Työikäisten miesten sepelvaltimotaudin vähenemästä 80 % selittyy verenpaineen alenemisella ja tupakoinnin vähenemisellä. Samat tekijät selittävät yli 60 % aivohalvausten vähenemästä.

Aivohalvausten yleisyyttä Japanissa selittänee myös ryyppääminen. Aasian maissa, kuten Koreassa, runsas alkoholinkäyttö liittyy korkeaan verenpaineeseen ja matalaan kolesterolitasoon, jotka yhdessä lisäävät aivohalvauksen vaaraa. Matala kolesterolitaso ei kuitenkaan ole itsenäinen riskitekijä, kuten todettiin etenevässä väestötutkimuksessa, jossa oli mukana lähes 800 000 miestä ja naista (Ebrahim ym. 2006). Ongelman ydin oli alkoholin liikakäyttö.

Mitä tulee japanilaisten ruokavalioon, on 50–90-luvun välillä rasvan käyttö lisääntynyt 10 E%:sta 25 E%:iin. Länsimaihin verrattuna se on vielä vähäistä; Suomessa rasvan osuus energiasta on miehillä 33 % ja naisilla 31 % (Finravinto 2007). Japanilaisten kolesterolipitoisuuskin on suurentumisesta huolimatta vain noin 5 mmol/l:n luokkaa. Lisäksi kolesterolipitoisuuden suurentuminen on tapahtunut pääosin nuorten ja keski-ikäisten keskuudessa, joten sen seuraukset näkyvät vasta vuosien viiveellä (jos näkyvät). Ueshiman (2007) mukaan verenpaineessa ja tupakoinnissa tapahtuneet positiiviset muutokset syrjäyttävät todennäköisesti suurentuneen kolesterolipitosuuden haitat. Hän kirjoittaa (poistin viitteet):

”Serum total cholesterol is not a risk factor for stroke, either cerebral hemorrhage or cerebral infarction, in Japan because most incidents of cerebral infarction in Japan are caused by hypertension and smoking. Although atherosclerosis of large vessels in the brain is caused by hypercholesterolemia, the proportion caused by hypercholesterolemia is quite low in Japan.”

Luonnonkansojen paradoksi

Väite: Osa luonnonkansoista, kuten maasait ja eskimot (inuitit), nauttivat valtaosan ravinnostaan eläinrasvan muodossa. Siitä huolimatta he ovat käytännössä katsoen immuuneja sydän- ja verisuonitaudeille.

Kolesteroliskeptikot vetoavat toisinaan sellaisiin luonnokansoihin, joiden on dokumentoitu käyttävän ravinnokseen runsaasti eläinrasvaa, mutta joiden keskuudessa sydän- ja verisuonitaudit ovat olleet harvinaisia. Näihin kuuluvat Afrikan maasait, samburut ja rendillet sekä Alaskan, Kanadan ja Grönlannin eskimot. Luonnonkansojen terveyttä ihannoidaan etenkin Weston A. Price -säätiön kirjoituksissa ja kirjoissa.

Maasait ovat Kenian ja Tansanian alueella elävää paimentolaiskansaa. Tarinan mukaan sydän- ja verisuonitaudit ovat maasaiden keskuudessaan harvinaisia, vaikka he syövän pääasiassa maitoa, lihaa ja verta. Kolesteroliskeptikoiden mukaan tämä on todiste siitä, että vallitseva käsitys sydän- ja verisuonitaudeista on väärä.

Maasaiden karnivoorinen ruokavalio on kuitenkin myytti – ja varsin sitkeä sellainen. Maidosta, verestä ja lihasta koostettua ruokavaliota noudattavat vain nuoret soturimiehet. Naiset, lapset ja vanhemmat miehet suosivat myös hunajaa, kasviksia, hedelmiä, juureksia ja joitain viljakasveja (mm. Knoll ym. 2011).

Vaaratekijöiden suhteen maasait tuskin ovat niin poikkeuksellisia kuin kuvitellaan. Kuten monilla luonnonkansoilla, on maasaillakin todettu olleen matala veren kolesterolitaso. Sen on epäilty johtuvan monista seikoista, kuten hapanmaitotuotteiden käytöstä (Mann 1974). Maasait ovat perinteisesti käyttäneet myös yrtti- ja lääkekasveja, joilla on veren kolesterolia alentavia vaikutuksia (Johns ym. 1999).

Kirjassaan Good Calories, Bad Calories (s. 25) journalisti Gary Taubes kirjoittaa Afrikan paimentolaiskansoista ja ottaa esiin lääkäri George V. Mannin, joka tutki heitä 60–70-luvulla. Mann oli aikanaan tunnettu kolesteroliteorian ja rasvavalistuksen kriitikko. Hänen kritiikinsä perustui mm. siihen, että maasailla veren kolesterolipitoisuus oli vain puolet länsimaisesta tasosta, vaikka he nauttivat runsaasti eläinrasvaa. Mann itse piti liikuntaa ja aktiivista elämäntyyliä ruokavaliota tärkeämpänä muuttujana sydänterveydessä, ja uskoi niiden selittävän havaintojaan maasaiden parista. Hän kertoi ajatuksistaan People-lehden haastattelussa vuonna 1979.

Ancel Keys vastasi Mannin kritiikkiin. Keys huomautti maasaiden aliravitsemuksesta ja kirjoitti, että ”kun kokonaisenergiansaanti on juuri ja juuri riittävää, voidaan odottaa juuri sellaisia kolesterolitasoja, joita mittaamalla on saatukin.” Hän lisäsi, että maasait ovat eläneet eristyksessä vuosituhansia, ja heille onkin kehittynyt poikkeuksellinen kolesteroliaineenvaihdunnan säätelyjärjestelmä. Siksi veren kolesterolipitoisuus ei suurene rasvaisesta ruoasta huolimatta.

Taubes ei ole tyytyväinen Keysin selitykseen, eikä pidä sitä perusteltuna. Hän kirjoittaa (s. 26), kuinka Keys ”selitti pois” Mannin tutkimustuloksia. Siinä Taubes on kuitenkin väärässä.

Maasait todella ovat kroonisesti aliravittuja, minkä on osaltaan arvioitu suojaavan valtimotaudin kehittymiseltä (Gibney 1980). Erään naisia ja lapsia kattaneen seurannan perusteella maasaiden ruokavalio täyttää vain 65–80 % päivittäisestä energiatarpeesta (Nestel & Geissler 1993). Mitä ikinä maasait siis söivätkin, söivät he kokonaisuudessaan vähän. Kaiken lisäksi maasait ovat fyysisesti erittäin aktiivisia; päivittäinen energiankulutus vastaa noin kahdenkymmenen kilometrin kävelylenkkiä (Mbalilaki ym. 2010).

Ja aivan kuten Keys huomautti, on maasailla perinnöllisesti poikkeuksellisen tehokas kolesterolitasapainon säätelyjärjestelmä (Shaper 1972). Luultavasti siksi veren kolesterolipitoisuus ei suurene helposti. Yksi selittävä tekijä voi olla myös luonnonkansoja riivanneet loistaudit, jotka alentavat veren kolesterolia, kuten kirjoitin saagan viidennessä osassa.

Kuva 2. Maasait ovat perinnöllisesti uniikkia väestöä, joiden elämäntapaan liittyy monia myyttejä. Lähde: Flickbachmann

Liikuntatieteiden tohtori Loren Cordainin (2002) mukaan ”on paradoksaalista, että monien metsästäjä-keräilijäheimojen pääasiallinen ravinnonlähde on ollut riista, mutta silti sydän- ja verisuonitaudit ovat olleet heidän keskuudessaan harvinaisia”. Cordain ottaa esiin eskimot, jotka hankkivat käytännössä kaiken ravintonsa metsästämällä ja kalastamalla. Cordainin mukaan sepelvaltimotauti oli heidän keskuudessaan kuitenkin harvinainen sairaus.

Kiinnostus eskimoiden ruokavaliosta ja terveydestä juontaa juurensa 1900-luvun alkuun. Tutkimusmatkailija-antropologi Vilhjalmur Stefansson vietti useita vuosia eskimoiden parissa, käytännössä vain lihaa syöden. Kokemuksistaan hän kirjoitti kirjan nimeltä The Friendly Arctic. Stefanssonilla oli varsin äärimmäisiä näkemyksiä ihmisen ravitsemuksesta. Time-lehden haastattelussa hän esimerkiksi tokaisi kasvisten ja hedelmien syönnin olevan ”ikään kuin uskonto”.

Monet tutkijat olivat kiinnostuneita arktisen matkaajan kokemuksista ja eskimoiden ruokavaliosta. Vuonna 1928 Stefansson ja hänen kollegansa Karsten Anders lupautuivat syömään pelkkää lihaa vuoden ajan valvotuissa olosuhteissa, Bellevuen sairaalassa, New Yorkissa (McClellan & Du Bois 1930).

Tutkimuksen alussa miehet nauttivat pääosin vähärasvaista lihaa, mikä johti nopeasti nk. rabbit starvation -oireyhtymään, johon kuuluu pahoinvointia ja ripulia. Oireet kuitenkin katosivat, kun rasvan osuutta ruokavaliossa lisättiin ja proteiinia vähennettiin. Vuoden aikana koettiin sekalaisia vaivoja, kuten lipemiaa, glykosuriaa ja ruokamyrkytyksiä, mutta niitä lukuunottamatta miesten yleisterveys pysyi kunnossa.

Vilhjalmur Stefansson kuoli aivohalvaukseen vuonna 1962. Hän oli 82 vuotias.

Eskimot ovat tuttu tapaus paleodieetin mainospuheissa. Viittaamalla heihin annetaan ymmärtää, että jos eläinrasvan suurkulutus ei aiheuttanut eskimoille terveysongelmia, ei se voi aiheuttaa niitä muillekaan. Stefanssonin ”lihadieettiä” pidetään todisteena tästä.

Eskimot ovat kuitenkin huono esimerkki ideaalisesta terveydestä. Ensinnäkin heidän sydänterveydestään ei ole vakuuttavaa näyttöä (Bjerregaard ym. 2003). Toisekseen he olivat alttiita osteoporoosille ja aivohalvauksille, joista jälkimmäinen saattaa olla seurausta runsaasta kalarasvan (omega-3) käytöstä (Dyeberg & Bang 1982).

Eskimoilla oli tartuntatauteja ja suolistoloisia (Rabinowitch 1936). Lapsikuolleisuus oli korkea, yleisterveys huono ja eliniänodote vain hieman yli 30 vuotta (Davies & Hanson 1965). American Journal of Clinical Nutrition -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa eskimoiden luuntiheys oli jopa 10–15 % heikompi kuin amerikkalaisilla (Mazess & Mather 1974). Haurastuminen alkoi myös nuoremmalla iällä kuin Yhdysvalloissa tavallisesti. Jäänteitä analysoimalla onkin voitu todeta eskimoilla olleen osteoporoosia jo 1500 vuotta sitten, joten kyseessä ei ole ainoastaan länsimaistumisen aiheuttamat ongelmat (Zimmerman 1993).

Ancel Keys huomautti jo vuonna 1957, ettei ateroskleroosin ja sepelvaltimotaudin esiintyvyydestä eskimoilla oikestaan tiedetä mitään varmaa. Keys jatkoi, ettei eskimoilta ”voida odottaa suurta sepelvaltimotautikuolleisuutta, koska harva heistä elää tarpeeksi vanhaksi sairastuakseen. Perinteistä rasvaista ruokavaliota ei enää noudateta, ja vuorostaan ne jotka elävät vielä perinteisesti ovat harvalukuisia; viidenkymmenen ikävuoden ylittäneitä miehiä on vain noin sata. Toisaalta arviointi on haastavaa, sillä väestö on hajaantunutta, he eivät tiedä omaa ikäänsä, ja ulkonäöltään he näyttävät ikäistään vanhemmalta.”

”The fact is that nothing is really known about the incidence of atherosclerosis and coronary heart disease among Eskimos. According to Ehrström, arteriosclerosis is common among them, reaching an incidence of 29% in North Greenland, but the evidence is dubious, particularly in regard to atherosclerotic heart disease. In any case we could not expect a high incidence of coronary heart disease among primitive Eskimos because few of them attain an age when they would be likely victim of the disease. The majority of Eskimos no longer eat a high-fat diet, and of those who adhere to the old way of life probably not more than a total of 100 or so men are beyond the age of 50, though estimates are difficult in a widely dispersed population who do not know their own ages and are notorious for appearing far older than their years.” –Keys 1957

Eskimot ovat kaiken kaikkiaan kiinnostava tutkimuksen aihe. Heidän elinympäristönsä on ollut karua ja ravintoaineiden saanti puutteellista. Evolutiivinen paine on ollut kova, minkä seurauksena ainakin kalsiumin (jonka saanti on ollut kroonisesti puutteellista) imeytyminen ravinnosta on eskimoilla tavallista tehokkaampaa (Sellers ym. 2003). Länsimaistuminen onkin altistanut eskimokulttuurin uusille vaaratekijöille, mukaan lukien kalsiumin liikasaanti.

Eskimoilla on ilmeisesti myös perinnöllisesti poikkeuksellinen rasva-aineenvaihdunta. Tavallisesti hiilihydraattien vähäinen saanti johtaa aineenvaihdunnalliseen tilaan, jossa ketoaineiden pitoisuus on koholla. Tätä tilaa kutsutaan ketoosiksi ja sen tarkoituksena on nälkiintymisen aikana vähentää lihasproteiinien haaskausta energiaksi. Syystä tai toisesta eskimoilla veren ketoaineiden pitoisuus ei kuitenkaan suurene, vaikka hiilihydraattien saanti on todella vähäistä (Heinbecker 1928; Heinbecker 1932). En ole tietoinen, että asiaa olisi tutkittu perusteellisesti.

Eskimot, kuten maasaitkin, ovat hyvin sopeutuneet elinympäristöönsä. Siitä kertovat ominaiset aineenvaihdunnalliset piirteet. Joel Allenin säännön mukaan kylmemmässä ilmastossa elävillä tasalämpöisillä eläimillä on lyhyemmät ruumiin ulokkeet kuin lämpimämmässä ilmastossa elävillä saman lajin tai läheisen sukulaislajin yksilöillä. Tämä ilmiö liittyy lämmönsäätelyyn ja se on havaittavissa ainakin mainituissa luonnonkansoissa: eskimot ovat tavallisesti lyhyitä ja melko tukevarakenteisin, maasait vuorostaa pitkiä ja hoikkia.

Herääkin kysymys, kuinka hyvin maasait ja eskimot ovat rinnastettavissa länsimaisiin ihmisiin? Voidaanko geneettisesti poikkeuksellisista, eristyksessä elävistä väestöistä todella tehdä johtopäätösiä, jotka palvelisivat meidän terveyttämme?

Lopuksi

Biologia on monimutkaista, eikä kaikkien palasten voi olettaa loksahtavan aina paikalleen odotetulla tavalla. Poikkeamat tarjoavat mahdollisuuden oppia jotain uutta. Poikkeamasta muodostuu anomalia kuitenkin vasta sitten, kun sitä on yritetty sovittaa vallitsevaan teoriaan – ja siinä on epäonnistuttu kerta toisensa jälkeen. Useimmat kolesteroliskeptikoiden esiin nostamat anomaliat eivät ole anomalioita ensinkään, vaan yksinkertaisesti esimerkkejä biologian ja tieteen tekemisen monimutkaisuudesta.

Seuraavassa osassa palaamme 60-luvulle, aikaan, jolloin Britanniassa käytiin kiistaa siitä, mikä ruokavaliossa todella aiheutaa sepelvaltimotautia. Vastakkain oli kaksi ravitsemustieteilijää, amerikkainen tiedemies Ancel Keys ja Lontoon yliopiston professori John Yudkinin.

*Tekstin lähteenä on käytetty Arthur Klatskyn haastattelua, Ducimetièren haastattelua, sekä
Dialogues in Cardiovascular Medicine -lehden juttua “The French Paradox: Fact or Fiction?” (PDF).

The Atlantic, 1989. Sittemmin sama tarina “kolesterolimyytistä” on kerrottu lukuisia kertoja. Suosittelen lukemaan Pauli Ohukaisen kirjoituksen “Myytti kolesterolimyytistä” (PDF).

HIV ei aiheuta AIDS:ia, tupakointi ei aiheuta keuhkosyöpää, ilmastonmuutos on huijausta… Tällaiset näkemykset edustavat denialismia, kieltäytymistä hyväksymästä todisteita, kun ne ovat silmien edessä. Sama piirre esiintyy myös kolesterolikeskustelussa.

“Kolesterolimyytti”-kirjoja putkahtaa markkinoille säännöllisin väliajoin ja kaikissa niistä näyttää toistuvan samat virhepäätelmät. Blogeissa kolesteroliskeptisyys on sitäkin yleisempää. Kun asiaa tarkastellaan kaiken tiedon valossa, herää kysymys, pitäisikö “kolesteroliskeptikoiden” sijaan alkaa puhua jo “kolesterolidenialisteista”?

Kirjassa Totuus kolesterolista professori Timo Strandberg kirjoittaa seuraavasti (s. 158):

“Aihepiirit, joissa denialistit ovat ahkerasti toimineet, ovat hyvin vaihtelevia: ilmastonmuutos, juutalaisten joukkomurha (holokausti), kuussa käynti, 11.9.2001-tapahtumat, HIV-infektion ja AIDS:in yhteys ja hoidon merkitys, rokotusten hyödyt, tupakan vaarallisuus ja evoluutioteoria. Lisäksi denialistit ovat aktiivisia ravitsemuskysymyksissä. Myös netissä monimuotoisena esiintyvä niin sanottu kolesteroliskeptisyys on selkeää denialismia.”

Kirjassa viitataan artikkeliin, jossa käsitellään denialismin keskeisiä piirteitä ja sitä, miten niihin tulisi reagoida. Poimin artikkelista seuraavaksi viisi keskeistä denialismin piirrettä ja vertaan niitä kolestesterolikeskusteluun.

1.) Salaliitosta vihjaileva kielenkäyttö. Denialisti puhuu “lääkemafiasta” ja “antikolesterolikartellista”. Hänen mukaansa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tarkoituksena on sairastuttaa kansaa ja rikastuttaa lääketeollisuutta. Tutkimuksen rahoitusta denialisti kritisoi silloin, kun se sopii hänen ideologiaansa – kun tutkimuksen rahoittaa Atkins-säätiö tai lihateollisuus, ei asia ole ongelma.

2.) Kyseenalaisten asiantuntijoiden esilletuonti. Denialisti viittaa henkilöihin, jotka eivät ole lipidi- tai ateroskleroositutkimuksen asiantuntijoita. Esiin nostetaan bloggaajia ja mitä kirjavampien alojen ammattilaisia – kolesterolitutkimuksen kärki loistaa kuitenkin poissaolollaan. Toisinaan denialistin tueksi löytyy joku yksittäinen lääketieteen ammattilainenkin, jonka luotettavuus ei välttämättä kestä kriittistä tarkastelua.

3.) Tutkimustulosten valikoiva käyttö. Denialisti vetoaa yksittäisiin, poikkeuksellisiin tutkimustuloksiin. Tutkimuksen lopputulosta harvoin pohditaan sen enempää – riittää, että se on ristiriidassa vallitsevan käsityksen kanssa. Kritiikissään denialisti noudattaa samaa periaatetta: hän valitsee tutkimusmassan heikoimman lenkin ja takertuu siihen. Näytön kokonaisuuteen (eläinkokeisiin, perimätutkimuksiin, epidemiologiaan, lääketutkimuksiin ja varsinaisiin mekanismeihin) harvoin puututaan perusteellisesti.

4.) Rima nostetaan mahdottoman korkealle. Denialisti vaatii kolesteroliteorian tueksi niin pomminvarmaa näyttöä, ettei sitä koskaan tule olemaan. Hänet tulisi vakuuttaa yksittäisellä tutkimuksella, sillä näytön kokonaisuus ei kelpaa. Vertailun vuoksi voitaisi huomauttaa, että tupakoinnin haitat ovat meille tänä päivänä itsestään selviä, vaikkei niitä ole koskaan todistettu täysin vedenpitävässä tutkimusasetelmassa.

5.) Loogisten virhepäätelmien käyttö. Denialistin tunnistaa ontuvasta loogisesta ajattelusta. Yleisimmät virhepäätelmät kolesterolikeskustelussa ovat naturalistinen virhepätäätelmä, olkinukke ja väärä dilemma. Denialisti väittää, ettei kolesteroli tai tyydyttynyt rasva voi olla haitaksi, sillä ne ovat luonnollisia (naturalistinen virhepäätelmä). Vallitsevan teorian denialisti kuvaa karikatyyrimäisesti ja kritisoi omaa kuvaelmaansa (olkinukke). Denialisti väittää, että kolesterolin alentamisen sijaan tulisi keskittyä tulehduksen hillitsemiseen (väärä dilemma), vaikka molemmat ovat osa ongelmaa.

Denialistin voi tunnistaa yllä kuvatuista piirteistä ja etenkin tupakkateollisuus on tunnettu niiden soveltamisesta. Omiin havaintoihini perustuen täydennän mukaan vielä neljä denialistien käyttämää taktiikkaa, jotka esiintyvät tyypillisesti nettikeskustelussa.

a.) Itsestäänselvyydet ja kehäpäättely. Epidemiologia on tieteen ala, joka tutkii tautien esiintyvyyden ja niiden vaaratekijöiden suhdetta. Epidemiologinen tutkimus tarkastelee assosiaatioita ja siten se voi yksinään tarjota vain viitteitä syy-yhteydestä. Kun jokin havaittu assosiaatio ei sovi denialistin ideologiaan, hän tyrmää sen fraasilla “korrelaatio ei implikoi kausaliteettia”. Toteamus on tosi, mutta kyseessä on itsestäänselvyys ja eräs kehäpäättelyn muoto. Denialistin mielestäni epidemiologinen tutkimus on automaattisesti epäonnistunut, sillä se ei voi tarjota sellaista todistusaineistoa, jota sen tarkoitus ei ollut alunperinkään tarjota. Näin ollen epidemiologinen tutkimus on jo lähtökohtaisesti väärä tai hyödytön – tai kuten eräs paikoin denialismiin taipuvainen lääkäri asian ilmaisee: “epidemiologista huuhaata”. Epidemiologia on kuitenkin osa kokonaisnäyttöä, siinä missä muutkin tutkimustyypit, ja näin ollen osa kausaliteetin osoittimia (kts. Hill 1965).

b.) Hassut korrelaatiot. Jos edellä mainittu toteamus ei vielä vakuuta keskustelukumppaneita, vedätään pakasta “hassu korrelaatio”-kortti. Denialisti esittää hullunkurisen yhteden muuttujien välillä, kuten klassinen esimerkki jäätelön syönnistä ja hukkumistapauksista. Tällaisen esimerkin tarkoituksena on vähentää todellisen assosiaation merkitystä osoittamalla, että kuka tahansa voi tehdä minkälaisia korrelaatioita haluaa. Tämä kertoo kuitenkin vain denialistin omasta sielunmaailmasta. Se, että hän osaa poimia rusinat pullasta ja keksiä omaa tarkoitustaan palvelevia assosiaatioita ei tarkoita sitä, että muut tekisivät niin.

c.) Otsikon vaihtaminen. Denialisti harvoin viihtyy tietyn otsikon alla kovin pitkään, sillä se paljastaisi hänen ymmäryksensä puutteellisuuden. Näin otsikko vaihtuukin lennosta tai keskusteluun sekoitetaan mukaan muita otsikoita, mikä tekee asiakeskeisen keskustelun lopulta mahdottomaksi. Jos keskustelun aiheena on esimerkiksi LDL-kolesterolin merkitys valtimotaudissa, ujuttaa denialisti sekaan useita varsinaista aihetta laimentavia sivuhaaroja. Näin pyritään luomaan vaikutelma, ettei LDL-kolesterolilla ole merkitystä, koska on olemassa muitakin vaaratekijöitä. Puolustautuessaan denialisti vetoaa kokonaisuuteen (käsitteeseen, ei kokonaisnäyttöön), muttei hyväksy todisteita siitä, että kokonaisuuden muodostavat muutujat ovat eriarvoisessa asemassa suhteessa toisiinsa.

d.) Hämmentäminen. Erilaiset hämmennystaktiikat kuuluvat denialistin vakiovarustukseen. Yllä mainittu otsikon vaihtaminen on yksi niistä. Denialisti esittää usein henkilökohtaisia epäilyjään ja jättää kysymyksiä leijumaan vaille vastauksia. Ympärille luodaan epäluulon ilmapiiri. Näin tietyn tahon tai henkilön luottamus voidaan asettaa kyseenalaiseksi, ilman että vilppiä tarvitsee todistaa. Denialisti korostaa asioiden monimutkaisuutta, vaikkei monimutkaisuuden korostaminen palvele mitään tarkoitusta. Se on kuitenkin tehokas tapa vesittää epämiellyttävä keskustelu ja samalla kätkeä oma tietämättömyys. Lisäksi denialisti korostaa “asioiden molempia puolia” ja luo näin kuvan siitä, että todistusaineisto jakautuisi tasaisesti kahden selitysmallin välille, vaikkei se pidä paikkaansa.

Edesvastuuttomuutta ja ylimielisyyttä

Sepelvaltimotautia sairastaa noin 300 000 suomalaista. Sydän- ja verisuonitautien osuus kaikista kuolemansyistä on noin puolet. Muualla maailmassa tilanne ei ole juuri sen kummempi. Tilastojen valossa kolesterolidenialismi edustaa täydellistä edesvastuuttomuutta. Siitä hyvänä esimerkkinä toimii Anthony Colpo, joka aloittaa kirjansa The Great Cholesterol Con (kuva 1) kokonaisen sivun mittaisella vastuuvapauslausekkeella. Siinä mainitaan mm. seuraavasti:

Kuva 1. The Great Cholesterol Con. Skeptikoiden kirjoista paras, silti pullollaan asiavirheitä.

“It [information in this book] is presented for the sole purpose of stimulating awareness and further investigation of important information that has received woefully inadequete attention from mainstream providers of health and nutrition information.

Any individual wishing to apply the information in this book for the purposes of improving their own health should not do so without first reviewing the scientific references cited and consulting with a qualified medical practitioner.”

Omin sanoinsa Colpo pyrkii lisäämään lukijansa tietämystä niistä seikoista, joista terveysviranomaiset eivät ole kertoneet tarpeeksi. Jakamaansa tietoon Colpo itsekin suhtautuu kuitenkin varauksella. Hänen ohjeitaan ei nimittäin sovi noudattaa, ennen kuin on omatoimisesti käynyt kirjan viitteet läpi ja keskustellut asiasta lääkärin kanssa.

Kirjansa loppupäässä Colpo lyttää kolesterolitutkijat lampaiksi ja terveysviranomaiset lääke- ja elintarviketeollisuuden sätkynukeiksi. Heihin ei kannata luottaa. Colpo jatkaa (s. 245):

“At this point skeptical readers may be asking: ‘So why should we trust you, Colpo?’ My answer is – don’t. Do your own research.”

Colpon logiikka ei avaudu itselleni. Hänen kirjansa edustaa pop-tiedekirjallisuutta eli sen kohderyhmää ovat maallikot. Kysymys kuuluu: miksi mattimeikäläinen tulisi ohjata lukemaan tutkimuksia niinkin vaikeasta aiheesta kuin sydän- ja verisuonitaudit? Eikö populaarin terveyskirjallisuuden tarkoitus ole juurikin tarjota lukijalle terveystietoa yksinkertaistettuna, selkeässä paketissa – ei hämmentää lukijaa ja ohjata tätä sen jälkeen ottamaan itse asiasta selvää? On absurdia latoa lukijan naamalle satoja sivuja “faktaa” ja lopuksi kuitata väitteet tokaisemalla: “ota itse selvää.”

Colpo ei ole valmis kantamaan vastuuta sanoistaan. Jos mokaat hänen antamillaan ohjeilla, se on voi voi. Vastuuvapauslausekkeessahan pyydettiin tarkastamaan lähteet – niitä Colpon kirjassa on 77 sivun verran, joten onnea matkaan.

Denialistin toimintatapoja ei voi kun ihmetellä. Kirjansa lopussa (s. 249–252) Colpo tylyttää lääkäri Dean Ornishia, joka on tehnyt menestyksekästä työtä sydän- ja verisuonitautien ehkäisyssä. Colpo nostaa esille Ornishin Lifestyle Heart Trial:in, jossa elämäntapamuutosten (kasvisruokavalio, stressinhallinta, liikunta) osoitettiin alentavan kolesterolitasoa ja parantavan rasvoittuneita verisuonia (kuva 2).

Tulokset eivät Colpoa miellytä. Hänen mukaansa viiden vuoden seurannassa, kaikesta huolimatta, hoitoryhmässä kuoli enemmän potilaita kuin verrokkiryhmässä. Se on totta; hoitoryhmässä kuoli kaksi potilasta ja verrokkiryhmässä vain yksi (Ornish ym. 1998). Toinen hoitoryhmän menehtyneistä oli laiminlyönyt ohjelman ja toinen menehtyi liian rajuun liikuntasuoritukseen.

Colpoa ei näytä hetkauttavan se, että hoitoryhmässä ei-kuolemaan-johtaneita päätetapahtumia (sydäninfarkti, ohitusleikkaus, pallolaajennus) tapahtui huomattavasti vähemmän: hoitoryhmässä 25 (0,89/potilas) ja verrokkiryhmässä 45 (2,25/potilas), vaikka kolesterolilääkkeitä käytettiin ainoastaan jälkimmäisessä. Molemmissa ryhmissä verisuonten kunto koheni sitä mukaa, mitä enemmän kokonais- ja LDL-kolesterolia saatiin alennettua. Mutta ei. Kaiken tämän sijaan Colpo päätyy pohtimaan, miksi toisessa ryhmässä kuoli yksi potilas ja toisessa kaksi.

Kuva 2. Rasvoittunut sepelvaltimo. Denialisti ei ole pitämässä kädestä, kun aterooma valtaa suonen.

Tylytys ei jää siihen. Seuraavaksi Colpo viittaa Ornishin Multicenter Lifestyle Demonstration Project:iin (lähteenä on itseasiassa Ornishin aiempi julkaisu, mutta sitä ei löydy kirjan viitteistä). Projektissa Ornishin ohjelmaa sovellettiin laajemmassa mittakaavassa, useissa sairaaloissa suuremmalla potilasaineistolla. Colpon mukaan tutkimuksessa ei nähty tilastollisesti merkitsevää eroa hoito- ja verrokkiryhmän välillä ja se on ilmeisesti todiste Ornishin ohjelman hyödyttömyydestä. Ryhmien välisen eron suhteen Colpo on oikeassa, mutta johtopäätöksestä voidaan olla erimieltä.

Colpo ei näytä ymmärtävän projektin ideaa: sen tarkoituksena oli verrata ohjelman hyötyä suhteessa pallolaajennukseen ja ohitusleikkaukseen sydäntautipotilailla. Tutkimuksessa osoitettiin, että kolmen vuoden aikavälillä tarkasteltuna Ornishin elämäntaparemontin hyöty oli yhtä hyvä kuin leikkaushoidon – tilastollisesti merkitsevää eroa ei siis ollut.

Varsinainen ero muodostui lopulta siitä, että Ornishin ohjelma kustansi potilasta kohden $7000 vuodessa, yksittäinen pallolaajennus taas $31 000 ja ohitusleikkaus $46 000. Kolmen vuoden aikana interventio tuotti säästöä potilasta kohden $29 529.

Kaikesta huolimatta Colpo toteaa, ettei Ornishin ohjelmalla voida pelastaa ainoatakaan ihmishenkeä. Denialistin röyhkeydellä ei ole mitään rajaa. Lopuksi Colpo läksyttää Ornishia siitä, miten tutkimukset olisi pitänyt toteuttaa (s. 250): “One of the most basic rules of science is to control all possible variables.”

Anthony Colpo ilmeisesti olettaa, että Ornishin tarkoituksena oli vakuuttaa hänen kaltaisensa änkyrät. Hän ei näytä ymmärtävän (tai välittävän), että “koehenkilöt” ovat ihmisiä; tässä tapauksessa niitä, joille on hautapaikka varattuna. Olisi kiinnostavaa kuulla, miten Colpo perustelee oman ihanteellisen tutkimusasetelmansa eettisyyden. Ymmärtääkseni Ornish tarjosi potilailleen parhaaksi näkemänsä hoitomuodon ja vertasi sitä käytössä olevaan – tulokset olivat yhtä hyviä tai parempia, mutta menetelmä reilusti edullisempi. Denialistin mielestä Ornish kuitenkin mokasi: tutkimus ei ollut aukoton todiste kolesteroliteorian paikkansapitävyydestä.

Eräässä CrossFit-seminaarissa kolesterolidenialisti ja journalisti Gary Taubes vitsaili omista ravintosuosituksistaan: “If it kills you, I apologize. I’m just a journalist. Who takes health advice from a journalist anyway? You gotta be a little… [crazy].” Letkautus on hauska, koska se on totta. Colpo, Taubes tai kukaan muukaan denialisti ei kanna vastuuta kansanterveydestä tai sen kummemmin yksilön terveydestä. Jos heidän ohjeitaan noudattamalla mennään ojasta allikkoon, niin se on oma moka. Sehän tehtiin selväksi jo vastuuvapauslausekkeessa.

“It’s the cholesterol, stupid!”

Otsikko on lääkäri William C. Robertsin (kuva 3) käsialaa. Roberts toimii tällä hetkellä American College of Cardiology:n johdossa ja American Journal of Cardiology -lehden päätoimittajana. Aiemmin hän on työskennellyt mm. Yhdysvaltain terveysviraston alaisuudessa olevan National Heart, Lung, and Blood Institute:n patologian osastolla. Roberts on julkaissut yli 1500 tieteellistä julkaisua ja ollut tekemässä useita kirjoja. Lisäksi hän on toiminut Yhdysvaltain sydänliitto AHA:n asiantuntijatehtävissä.

Referoin seuraavaksi otteen Robertsin artikkelista Facts and ideas from everywhere.

Suurentunut veren koleterolipitoisuus on ainoa todellinen valtimotaudin syytekijä ja se on perusteltavissa seuraavilla esimerkeillä:

Kuva 3. Lääkäri William C. Roberts (1932–).

1. Kasvinsyöjille, kuten kaniineille, voidaan aiheuttaa ateroskleroosi yksinkertaisesti syöttämällä niille kolesterolia ja/tai tyydyttynyttä rasvaa.
2. Kolesteroli verenkierrossa kertyy verisuonten seinämiin ja se on todettavissa valtimokovettumista.
3. Sydän- ja verisuonitaudit ovat yleisiä niissä väestöissä, joissa veren kolesterolipitoisuus on suuri ja vuorostaan harvinaisia niissä väestöissä, joissa kolesterolipitoisuus on pieni.
4. Kokonais- ja LDL-kolesterolin tason alentaminen vähentää sydän- ja verisuonitautitapahtumien esiintyvyyttä sekä plakin määrää verisuonissa.

Koe-eläinten verensokeria ja verenpainetta voidaan nostaa, eläimet voidaan altistaa tupakansavulle ja niitä voidaan stressata vaikka koko elämän ajan, mutta ateroskleroosia ei synny ellei veren kolesterolitaso nouse. Kun kasvinsyöjille syötetään kolesterolia ja tyydyttynyttä rasvaa, muodostuu verisuoniin ateroskleroosia. Lihansyöjien verisuonet rasvoittuvat vastaavasti sillon, kun kilpirauhasen toiminta estetään – silloinkin veren kolesterolipitoisuus suurenee.

Tupakointi, fyysinen passiivisuus, ylipaino ja aikuistyypin diabetes ovat valtimotaudin riskitekijöitä. Hyperkolesterolemian rinnalla ne ovat kuitenkin toissijaisessa asemassa. Mikäli kolesterolipitoisuus on pieni (Robertsin mukaan kokonaiskolesteroli alle 3,8 mmol/l ja LDL alle 1,5 mmol/l), on hyvin epätodennäköistä, että riskitekijä voisi aiheuttaa valtimotaudin.

Sama pätee tulehdukseen. Se toki liittyy valtimotautiin, muttei ole sen perimäinen syy. Ihmisellä voi olla korkeat tulehdusarvot ilman, että verisuonet rasvoittuvat. Perimästä johtuva poikkeuksellisen korkea kolesterolitaso, familiaalinen hyperkolesterolemia, taas aiheuttaa valtimotaudin jo nuorella. Rasva-aineenvaihdunnan häiriö, erityisesti suurentunut LDL-kolesterolipitoisuus on valtimotaudin sine qua non, sen ehdoton edellytys. Roberts kiteyttää tekstinsä sanoin:

“The lower the LDL cholesterol the better, and this principle has been established repeatedly despite the voices of the anticholesterol, antistatin fallacy mongers! It’s the cholesterol, stupid!”

Loppusanat

Edellinen ote William C. Robertsilta on osittain kärjistys. Poikkeustapauksia löytyy, eikä biologia ole niin yksiselitteistä kuin Roberts saattaa antaa ymmärtää. Poikkeuksia on siis turha lähteä etsimään ja linkittämään ainakaan minua varten. Sen sijaan voimme keskustella siitä, onko Robertsin sanoma aiheellinen vai ei. Mielestäni se on.

THL uutisoi viime vuonna suomalaisten kolesterolipitoisuuden kääntyneen nousuun ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin (FINRISKI 2012). Tämä lienee seurasta “karppausbuumista”, kuten professori Timo Strandberg kirjoitti hiljattain BMJ:ssä. Näin tuumaavat myös THL:n asiantuntijat. Hiilihydraattien vähentämisen rinnalla meitä suomalaisia kiinnostaa nyt myös ruoan luonnollisuus, mikä osaltaan välittynee tilastoissa. Voi edustaa luonnollista ruokaa, kasviöljy ja margariini taas teollista ja epäluonnollista. Karppausfoorumillakin kyseltiin taannoin, että “onko tuo Riekki nyt voivastanen vai -myönteinen?”

Suomalaisten kohdalla Robertsin kirjoitus on paikallaan. Hiilarigrammoilla kikkailu, paleoruokavalio tai luonnolliset rasvat eivät tee suurentuneesta kolesterolipitoisuudesta terveellistä tai edes harmitonta. Ravitsemuksella ja elämäntavoilla voidaan kuitenkin vaikuttaa sydän- ja verisuonitautien riskiin: kasvispainotteisen ruokavalion ja liikunnan on todettu pienentävän veren kolesterolipitoisuutta ja parantavan rasvoittuneita valtimoita.

Itse pyrin suhtautumaan terveyteen leppoisasti. Pidän ruokavalion ja elämäntapojen raamit kunnossa ja arkiset valinnat kohdallaan. Aina en kuitenkaan valitse sitä terveellisintä vaihtoehtoa ja olen asian kanssa sinut. Kuten kirjassa Totuus kolesterolista sanotaan (s. 156): “Voi kai sikareistakin nauttia yrittämättä todistella, että ne ovat terveellisiä luonnontuotteita.”

Kommenttiosiossa on kuhissut viimeisen viiden viikon aikana (blogi kaatui liikenteen takia jo kertaalleen) ja pintaan on noussut monia mielenkiintoisia aiheita. Jatkan kolesterolisaagaa tulevaisuudessa siis vielä ainakin kolmella osalla.

Banksy, Los Angeles. Kuva: Lord Jim

Kolesteroliskeptikoiden mukaan kolesteroliteoria ei voi pitää paikkaansa, sillä sydänkohtauksia tapahtuu myös niillä, joilla on normaali kolesterolitaso. Skeptikoiden mielestä avain sydänterveyteen löytyy tarkastelemalla kivikautisia esi-isiämme, ihmisiä luonnon tilassa.

Lääkäri Uffe Ravnskov pitää väitettä tyydyttyneen rasvan epäterveellisyydestä maalaisjärjen vastaisena (Ignore the Awkward, s. 10). Tyydyttynyt rasva ei voi olla haitallista, koska äidinmaito sisältää sitä. Heti kirjansa seuraavalla sivulla Ravnskov tyrmää korkean kolesterolitason vaarat vedoten kolesterolin tärkeään rooliin soluissa. Samaa ontuvaa logiikkaa soveltaa myös Anthony Colpo kirjassaan The Great Cholesterol Con (s. 107).

“Cholesterol is an essential substance that our cells cannot live without. The notion that it causes heart disease – or any other disease – would be downright hilarious if not for the shameful fact that it has been accepted as a pivotal precept of contemporary medicine.”

Ravnskovin ja Colpon järkeily edustaa sekoitusta naturalistista virhepäätelmästä ja olkinukesta – mukana on myös ripaus perinteistä hölmöläisyyttä.

Kukaan ei väitä, että kolesterolimolekyyli itsessään olisi haitallinen. Kolesterolista muodostuu riski silloin, kun elimistön kolesterolitasapaino järkkyy. Skeptikot kyllä hyväksyvät sen, että elimistön aineita, kuten sokeria, hormoneita ja tulehdustekijöitä, voi olla liikaa – jostain syystä kolesteroli on kuitenkin poikkeus.

Toisinaan skeptikot vetoavat siihen, että sydänkohtauksia tapahtuu myös niillä, joilla on ns. normaali kolesterolitaso. ”Kolesteroli on ihmiselle täysin välttämätön ainesosa ja suurimmalla osalla niistä potilaista, jotka saavat sydänkohtauksen, ei ole erityisen korkeita kolesteroliarvoja”, huomauttaa biologi Christer Sundqvist blogissaan. Tämä väite sisältää olettamuksen, että väestön normaali kolesteroliarvo on terveyttä ajatellen ihanteellinen. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

Geriatrian professori Timo Strandberg mainitsee Kalevan haastattelussa, että valtimoiden terveyden kannalta suositusarvon pitäisi olla vieläkin matalampi. Tavoitearvo on poliittinen päätös, niinkuin ylinopeusrajakin. “Jos joka paikassa olisi viidenkympin nopeusrajoitus, liikennekuolemia olisi nykyistä vähemmän. Yhteiskunta kuitenkin haluaa liikkua nopeammin”, Strandberg vertaa.

Kolesterolitutkimuksen veteraani Daniel Steinberg kertoo kirjassaan The Cholesterol Wars (s. 32) vertauskuvallisen tarinan siitä, miksi kolesteroliteoria oli alkujaan niin vaikea ottaa vastaan. Oli karvasta kalkkia niellä se tosiasia, että väestön normaali kolesterolitaso olikin epänormaali.

Tarina kertoo, että ennen kuin jodin merkitys terveydessä oli kunnolla tiedossa, monissa Sveitsin kylissä kärsittiin sen puutoksesta. Puutostilaa seuraa suurentunut kilpirauhasen toimintaa säätelevän hormoni TSH:n pitoisuus veressä ja itse kilpirauhasten suurentuminen, struuma.

Kuva 1. USDA:n ravitsemussuositukset vuosina 1943–1956. Voi löytyy ryhmästä seitsemän.

Eräänä päivänä amerikkalainen endokrinologi tuli vierailulle sveitsiläiseen sairaalaan. Hän ihmetteli potilaiden korkeaa TSH-pitoisuutta ja kysyi paikalliselta kollegalta, mikä oli kyläläisten keskimääräinen hormonipitoisuus. TSH-taso osoittautui merkittävästi korkeammaksi kuin mihin amerikkalainen lääkäri oli kotimaassaan tottunut.

Kun hän mainitsi asiasta sveitsiläiselle kollegalle, tämä tuohtui ja vastasi, että jos kylässä käytettäisi amerikkalaista viitearvoa, olisi suurimman osan TSH-pitoisuus epänormaali. ”Eihän siinä olisi mitään järkeä!”, hän tokaisi.

Kuten sanottu, tieto lisää tuskaa. Kun tarkastelemme vanhoja ravitsemussuosituksia, oli kolesteroliteorian nihkeä vastaanotto ymmärrettävää. Yhdysvaltain maatalousministeriö USDA suositteli vielä 50-luvulla voin käyttöä yhtenä rasvavaihtoehtona (kuva 1). Tiedon lisääntyessä lääketieteellinen yhteisö kuitenkin mukautui. Samalla suositukset ja linjaukset menivät eteenpäin. Kaikki eivät kuitenkaan olleet valmiita muutokseen.

Kolesterolitarinoita paleo-maasta

Liikuntatieteiden tohtori ja paleodieetin isä Loren Cordain kertoo kirjassaan The Paleo Answer (s. 12), miten hänen käsityksensä tyydyttyneestä rasvasta on muuttunut vuosien varrella. Aiemmin hän piti kovaa rasvaa ongelmallisena sydänterveyttä ajatellen, mutta ei enää. Hän perustelee muutosta seuraavasti:

“The correct answer to the saturated fat issue lies in the wisdom of our evolutionary past. By examining the dietary and lifestyle patterns of our hunter-gatherer ancestors, we can gain insight into this difficult problem. (…) To find the answer to the saturated fat problem, I examined the saturated fat intake of the world’s 229 hunter-gatherer societies and published the results of my analysis in 2006; the outcome changed the way I view saturated fats.”

Cordainin mielestä tutkittu tieto viimeisen sadan vuoden ajalta on turhaa – totuus löytyy ihmislajin historiasta. Hän käyttää analyysinsä lähteenä kirjaa Ethnographic Atlas, johon on dokumentoitu havaintoja luonnonkansojen kulttuureista. Teos perustuu kansantieteilijöiden havaintoihin, eikä tietoa ole kerätty ravitsemustieteellisin menetelmin. Tekijät olivat pääosin miehiä, joten heitä kiinnosti kaiketi enemmän miesten metsästyspuuhat kuin naisten keräily. Tämä on osaltani vain spekulointia, mutta hälytyskellojen tulisi soida; miksi kukaan perustaisi käsityksensä tähän teokseen, jolla ei ole ravitsemustutkimuksen kanssa mitään tekemistä?

Huomaa, miten Cordain kirjoittaa toistuvasti tyydyttynyttä rasvaa koskevasta ongelmasta (issue, problem). Ravitsemustieteessä ei ole mitään “ongelmaa” tyydyttyneen rasvan suhteen. Käsitys asiasta on varsin selvä ja siksi tyydyttyneen rasvan saantia kehotetaan vähentämään. Ongelma, josta Cordain kirjoittaa, on hänen omansa: hän on rakentanut elinkeinonsa ja maineensa lihalla mässäilevän muotidieetin varaan. Cordain tietää, että tyydyttynyt rasva suurentaa veren kolesterolipitoisuutta ja sen hän myöntää (s. 14):

“The precision and accuracy of these early experiments are unquestionable, and the conclusion that saturated fats increase blood cholesterol is indisputable.”

Tämä asettaa paleogurun vaikeaan paikkaan, sillä hän tietää myös sen, että suurentunut veren kolesterolipitoisuus on riski. Epätoivoinen ihminen tekee epätoivoisia ratkaisuita ja niin valtava määrä tutkittua tietoa väistyy arvomaailmassa pois “evolutiivisen viitekehyksen” tieltä.

Cordain täydentää johtopäätöksiään ottamalla esille tutkimuksia, joissa rasvan laatua on vaihdettu toiseen tai rasvaa on vaihdettu hiilihydraatteihin. Cordainin mukaan (s. 16) tyydyttyneen rasvan korvaaminen hiilihydraateilla itseasiassa lisää riskiä sairastua sydän- ja verisuonitauteihin, koska se voi suurentaa veren triglyseridipitoisuutta ja pienentää HDL-pitoisuutta. Tyydyttyneen rasvan lisääminen hiilihydraattien kustannuksella taas parantaa ennustetta parantamalla kokonaiskolesterolin ja HDL-kolesterolin suhdetta. Näin ollen Cordain toteaa tyydyttyneen rasvan olevan terveellistä, kunhan sitä vain nautitaan luonnollisista lähteistä.

Väitteidensä tueksi Cordain viittaa Harvardin tutkijoiden, Renata Michan ja Dariush Mozaffarianin, katsaukseen (Micha & Mozaffarian 2010)*. Cordain tekee näppärän tempun kirjoittaessaan ainoastaan kolesterolifraktioiden suhteista; hän antaa ymmärtää, että tutkijoiden päätelmät tukevat hänen omiaan. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

Harvardin julkaisuista löytyy monia käppyröitä, joista itseäni kiinnostaa eniten ne, jotka kertovat muutoksen LDL- ja HDL-kolesterolissa. Hiilihydraattien vaihtaminen tyydyttyneeseen rasvaan (steariinihappoa lukuunottamatta) nosti kyllä HDL:ää, mutta samalla nousi myös LDL. Se ei ole kannattava kauppa, kuten kirjoitin saagan kolmannessa osassa.

Cordain jättää kokonaan mainitsematta, että tyydyttyneen rasvan korvaaminen monityydyttymättömällä pienensi laskennallista sydän- ja veirisuonitautiriskiä noin 10 %:lla jokaista 5 E% kohden. Rasvoista puhuttaessa tämän kuvittelisi olevan mainitsemisen arvoinen seikka.

Kuva 2. Analyysin mukaan tyydyttyneen rasvan korvaaminen monityydyttymättömällä pienentää sydän- ja verisuonitautiriskiä. Näyttö siitä oli yksiselitteisempi kuin hiilihydraattien ja kertatyydyttymättömien rasvojen kohdalla (kuva alkuperäisestä lähteestä: Mozaffarian ym. 2010).

Cordain tarjoaa valikoitua tietoa myös hiilihydraateista. Micha ja Mozaffarian huomauttavat, että muutos riskissä riippuu siitä, korvataanko tyydyttynyttä rasvaa prosessoimattomilla hiilihydraateilla vai ns. “höttöhiilareilla”. Tämä ero valitettavasti hukkuu tutkimuksissa, joissa hiilihydraattien laatua ei oteta huomioon.

The Paleo Answer missaa kokonaan sen, mitä tutkijat halusivat viestittää katsauksessaan (avasin lyhenteet):

“Current public health dietary recommendations often prioritize the reduction of saturated fatty acids consumption to prevent cardiovascular disease. A review of the current evidence, particularly findings from well-performed randomized-controlled trials (RCT) of risk pathways, large prospective cohorts of disease endpoints, and RCTs of disease endpoints, suggests that this focus may not produce the intended benefits. (…)

Finally, although investigation of individual nutrients provides important information on potential underlying mechanisms of health effects, people make decisions about eating whole foods that contain multiple macro- and micronutrients in various amounts. Thus, food-based scientific research and policy recommendations may be most relevant in the modern era to understand and reduce the pandemics of chronic disease occurring in nearly all nations.”

Harvardin julkaisussa ei kumottu rasvateoriaa, vaan siinä käsiteltiin ainoastaan rasvan vaihtokauppaa. Tyydyttynyttä rasvaa ei kehoteta käyttämään mielin määrin – päinvastoin! Analyysin keskeinen idea oli osoittaa, ettei tyydyttyneestä rasvasta paasaaminen tuota välttämättä toivottuja tuloksia. Tutkijoiden mielestä on olemassa parempiakin lähestymistapoja. Yksittäisistä muuttujista olisi aika siirtyä kokonaisuuteen.

Mainittakoon, että Euroopassa Michan ja Mozaffarianin julkaisua ei otettu lämmöllä vastaan (Pedersen ym. 2011). “Rasvavalistus” on onnistuneesti vähentänyt sydänkuolleisuutta, joten miksi yrittää korjata jotain mikä ei ole rikki?

Outoa kyllä, Cordain väittää tutkijoiden summaavan julkaisunsa toteamalla, ettei tyydyttyneen rasvan ja sydän- ja verisuonitautien välillä ole yhteyttä. Hän kirjoittaa (s. 17):

“The authors concluded the most wide-ranging meta analysis on saturated fats and heart disease with this statement: These meta-analyses suggest no overall effect of saturated fatty acid consumption on coronary heart disease events.”

Tämä lainaus ei edusta Harvardin tutkijoiden johtopäätöstä, kuten Cordain väittää. Lainaus on poimittu katsauksen keskeltä, täysin asiayhteydestä riisuttuna. Siinä kaksikko viittaa Menten ja Siri-Tarinon koontianalyyseihin ja toteaa, ettei niissä yhteyttä tyydyttyneen rasvan ja sydän- ja verisuonitautien välillä havaittu. Lainaus ei siis edusta katsauksen lopullista sanomaa.

Ei niin romanttinen menneisyys

Karu totuus on, että monilla luolamiesruokavaliosta innostuneilla kolesteroliarvot pomppaavat kattoon. Se ei ole hyvä juttu, eikä korkea kolesterolitaso ole “paleota”. Luonnonkansoilla veren kolesterolipitoisuus on keskimäärin noin 3 mmol/l (kuva 3). Monilla nisäkkäillä ja kädellisillä, joille ateroskleroosia ei kehity, on puolet pienempi kolesterolipitoisuus kuin länsimaisilla ihmisillä (O’Keefe ym. 2004). Vastasyntyneillä LDL-kolesterolipitoisuus on vain 0,8 mmol/l, kerrotaan kirjassa Totuus kolesterolista. Länsimaissa tavattu kolesteroliarvo ei ole luonnollinen, saati optimaalinen, jos tällaisia termejä haluaa käyttää.

Kuva 3. Keskimääräinen kolesterolipitoisuus eri eläimillä sekä ihmisväestöillä. Huomaa luonnonkansojen alhainen kolesterolitaso (O’keefe ym. 2004).

Paleodieetin kannattajat tykkäävät pohtia millaista ruokaa olemme sopeutuneet syömään – olisiko aiheellista pohtia myös millaiseen fysiologiaan olemme sopeutuneet? Harva nimittäin saavuttaa luonnonkansojen kolesterolitasoa modernia hiilaripelkoista paleodieettiä noudattamalla. Yksi syy siihen voi olla seuraava.

Useilla metsästäjä-keräilijöillä on havaittu olleen loisia (mm. Man the Hunter, s. 227; Araújo & Ferreira 2000). Tämä on todettu sekä analysoimalla jäänteitä että tutkimalla jäljellä olevia heimoja. Osalla heimoista loiset ovat olleet arkipäivää, vaikka elämäntapa onkin muuttunut. Esimerkiksi vielä 50-luvulla tehdyssä mittauksessa lähes puolella sadasta inuitista todettiin olevan suolistoloisia (Hitchcock 1951).

Mutta miten tämä liittyy rasva-arvoihin? Loiset ”syövät” kantajansa kolesterolia ja siksi loistartunta voi alentaa veren kolesterolitasoa (Bansal ym. 2005). Ihmisilläkin yleisesti tavatun halkiomatotaudin on hiirikokeissa todettu pienetävän veren kolesterolipitoisuutta ja vähentävän plakin kertymistä verisuonten seinämiin (Doenhuff ym. 2002).

Toisin kuin meillä länsimaisilla ihmisillä, ei metsästäjä-keräilijöillä ollut ympärillään putipuhdasta ympäristöä. Luonnonkansojen elinolosuhteet olivat karut ja hygienia hutera käsite. Erilaiset pieneliöt olivat osa elämää ja elimistön toimintaa. Ehkäpä loiset osaltaan “suojasivatkin” niitä heimoja, jotka nauttivat ravinnokseen runsaasti riistaa.

Kolesteroliskeptikkonakin tunnettu George V. Mann tutki 60-luvulla Afrikan maasaita ja pygmejä. Sydän- ja verisuonitaudit olivat heimojen keskuudessa harvinaisia, loistartunnat vuorostaan yleisiä. Journal of Atherosclerosis Research -lehdessä Mann (1964) aprikoi näillä olevan jotain tekemistä keskenään: “The Masai, like the Pygmies, while nearly free of cardiovascular disease carry a heavy load of other diseases which may have some bearing upon their immunity to cardiovascular disease.”

Luonnonkansojen elämäntapaan ja terveyteen liittyy monia myyttejä, mutta en syvenny niihin tässä kirjoituksessani. Sanottakoon lyhyesti, että ateroskleroosia ja osteoporoosia on todettu jopa noin 1500 vuotta sitten menehtyneillä inuiteilla (Zimmerman 1993). Tätä on luomu paleokarppaus parhaimmillaan, aikana ennen mäkkäriä, maissisiirappia ja lisäaineita.

Mallia terveistä väestöistä

Jos haluamme ottaa mallia terveistä väestöistä, on meillä luolamiehiä parempia ja nykyaikaisempia esimerkkejä. 1900-luvun alussa hollantilainen lääkäri Cornelis de Langen työskenteli Indonesiassa Jaavan saarella. Hän havainnoi sydän- ja verisuonitautien olevan lähes tuntemattomia alkuperäisväestön keskuudessa (jaavalaisten kolesterolipitoisuus oli keskimäärin vain 3,3 mmol/l).

Hollantilaisia siirtolaisia taas riivasi länsimaalaisille tyypilliset sydän- ja verisuonitaudit. Sama koski niitä jaavalaisia, jotka työskentelivät hollantilaisten laivoissa ja jakoivat heidän ruokailutottumuksensa. Siinä missä paikallisten ravinto koostui pääosin riisistä ja kasviksista, nauttivat hollantilaiset rasvaista ja “rikasta” ruokavaliota (Diet and Health: Implications for Reducing Chronic Disease Risk, s. 178).

Sittemmin vastaavia havaintoja on tehty mm. Kiinassa ja Japanissa. Okinawan saari lienee useimmille tuttu sen terveestä ja pitkäikäisestä väestöstä. Japanissa kroonisten sairauksien esiintyvyys on länsimaita vähäisempää ja Okinawalla ne ovat olleet vieläkin harvinaisempia (kuva 4). Perinteisesti Okinawalla syötiin kasvispainotteisesti: vain noin neljä prosenttia kokonaisenergiansaannista saatiin eläinkunnan tuotteista (Wilcox ym. 2007; Wilcox ym. 2009).

Kuva 4. Okinawan saarella esiintyy vähemmän kroonisia sairauksia kuin länsimaissa tai muualla Japanissa (Wilcox ym. 2007, tilasto vuodelta 1995).

Alla olevasta taulukosta näet mitä Okinawan saarella ja muualla Japanissa syötiin 50-luvun taitteessa.

Kun tarkastelemme sydänterveitä väestöjä, toistuu sama kaava: enemmän kasviksia, parempi terveys. Tämä sama kaava pätee tänäkin päivänä. American Journal of Clinical Nutrition -lehdessä julkaistiin yli 76 000 henkilöä kattava koontianalyysi, jossa tarkasteltiin kasvissyönnin terveysvaikutuksia. Analyysissä oli mukana viisi suurta prospektiivista tutkimusta Yhdysvalloista, Britanniasta ja Saksasta. Kasvissyöjillä oli sekasyöjiä alhaisempi kolesterolitaso ja heitä kaatui sydäntautiin noin neljänneksen vähemmän (Key ym. 1999). Viime vuonna julkaistu, osittain samasta aineistosta laadittu, koontianalyysi tarjosi samansuuntaisia tuloksia (Huang ym. 2012).

Saksalaista kohorttia on seurattu tietääkseni pisimpään. Kahdenkymmenenyhden vuoden seurannan jälkeen ero sydän- ja verisuonitaudeissa sekasyöjien ja kasvissyöjien välillä ei ollut enää tilastollisesti merkitsevä. Tulee kuitenkin ottaa huomioon, että tutkimuksessa oli mukana terveystietoisia ihmisiä ja kuolleisuuus oli kokonaisuudessaan matala. Sekasyöjistäkin vain alle prosentin verran ilmoitti syövänsä lihaa päivittäin. Suurin osa ilmoitti syövänsä lihaa alle kolme kertaa viikossa, mutta enemmän kuin kerran kuussa; valtaväestöön verrattuna siis vähäisesti (Chang-Claude ym. 2005).

Lääkäri Dean Ornish osoitti kuuluisassa tutkimuksessaan, että valtimotauti on peruutettavissa elämäntavoin. Kasvisruokavalio, tupakoinnin lopettaminen, liikunta ja stressinhallinta puhdistivat verisuonia näkyvästi jo vuodessa (Ornish ym. 1990). Koskaan ei ole liian myöhäistä.

Kuntotehtaassa kirjoitan, ettei ruokavaliota tarvitse niinkään rajoittaa, vaan sitä voidaan parantaa lisäämällä terveellisten ruokien määrää. Kasvisten lisääminen on ensimmäinen askel parempaan. Se ei tarkoita sitä, että tulisi ryhtyä vegaaniksi. Meillä suomalaisilla on kuitenkin vara korvata eläinkunnan tuotteita kasvikunnan tuotteilla: kasviksilla, hedelmillä, marjoilla, viljakasveilla, juureksilla, palkokasveilla, pähkinöillä ja siemenillä.

Paleodieetin kannattajat ovat kovaäänisiä kasvissyönnin vastustajia. Loren Cordain käyttää kirjastaan kaksikymmentäkuusi sivua kuvaillakseen kasvissyönnin kauhuja. Ironista kyllä, kasvispainotteinen ruokavalio on todellinen paleovastaus valtimotautiin ja tehokkaimpia tapoja saada kolesteroli lähemmäs luonnonkansojen tasoa. Lääketieteen Nobel-voittaja Michael Brown lausui puheessaan vuonna 2006 seuraavasti:

“But really, the real news is, that we shouldn’t really need these [statin] drugs. That for those of us who have normal genes, the reason why our blood is being filled up with cholesterol is because we’re basically eating too much cholesterol and too much animal fat. And if you look at populations where the diet is lower in cholesterol and fat, they don’t need these statin drugs; they have low cholesterols in their blood and they have twenty times lower rate of heart attacks than we do in the United States.”

Lopuksi

Vuonna 1959 Shaper & Jones kirjoittivat, että “havainnot kolesterolitasoista eri puolilla maailmaa tukevat teoriaa, että rasva-arvot ovat luonnottomasti koholla “menestyneissä”, moderneissa kulttuureissa ja se näyttäisi olevan välttämätöntä sydän- ja verisuonitautien yleistymiselle. Vaikkei suurentunut kolesterolipitoisuus suoraan aiheuta veritulppaa (infarktia), se epäilemättä altistaa sille.”

Tämä tarkoittaa sitä, että fysiologinen – ts. luonnollinen – kolesterolipitoisuus on merkittävästi pienempi kuin mitä länsimaissa on totuttu näkemään. Meillä kolesterolitaso on koholla ympäristötekijöiden vaikutuksesta, eikä ratkaisu tähän ongelmaan ole luolamiesten ruokavalion matkiminen. Nykytiede tuntee parempia menetelmiä.

Saagan seuraavassa osassa pohdimme edustavatko kolesteroliskeptikot todella tervettä skeptisyyttä vai onko kyseessä denialismia. Ovatko kolesteroliskeptikot valmiita kantamaan vastuun herättämästään keskustelusta?

*The Paleo Answer -kirjan lähdeluettelosta löytyy sekä Micha & Mozaffarian 2010 että Mozaffarian ym. 2010, joista ensimmäinen on katsaus ja jälkimmäinen koontianalyysi. Cordain kirjoittaa vain koontianalyysistä, mutta lainaa tekstiä ja sisältöä Michan ja Mozaffarianin katsauksesta. Sekavaa, kyllä.

Ancel Keys on mies kuuluisan Seitsemän maan tutkimuksen takana. Hänestä on muodostunut kolesteroliskeptikoiden punainen vaate. Keysiä syytetään tutkimustulosten peukaloinnista ja harhaopin levittämisestä (kts. video yllä, elokuvasta Fat Head). Oliko Keys todella niin sutki jätkä, että onnistui huijaamaan koko lääketieteellistä yhteisöä?

Ancel Keys antoi kasvonsa rasvateorialle. Hänen lanseeraamansa Seitsemän maan tutkimus oli ensimmäinen laatuaan ja eräs aikansa suuria merkkipaaluja. Se osoitti yhteyden tyydyttyneen rasvan, veren kolesterolin ja valtimotaudin välillä.

Kolesteroliskeptikot eivät pitäneet tutkimuksesta 70-luvulla, eivätkä he pidä siitä tänäkään päivänä. Ancel Keys on sittemmin saanut skeptikoiden keskuudessa sylkykupin paikan. Tutkijaa syytetään aineiston tarkoituksenmukaisesta valikoinnista (kirsikanpoiminnasta) ja valehtelusta.

Onko skeptikoiden väitteissä perää? Aloitetaan tarkastelemalla hieman Keysin taustoja.

Ancel Keys, mies Seitsemän maan tutkimuksen takana

Kuva 1. Ancel Keys Time-lehden kannessa tammikuun 13. 1961.

Ancel Keys tuli maailmalla tunnetuksi Seitsemän maan tutkimuksestaan. Se ei ollut kuitenkaan ainoa merkittävä työ, minkä mies teki elämänsä aikana.

Uransa varhaisessa vaiheessa Keys oli kehittämässä K-ration -kuivamuonapakkauksia Yhdysvaltain armeijalle. Pakkausten nimen sanotaankin pohjautuvan Keysin sukunimeen. Toisen maailmansodan aikaan Keys tutki nälkiintymisen vaikutuksia ihmiskehossa. Sodan odotettiin aiheuttavan pulaa ruoasta, joten tietoa tarvittiin. Myöhemmin hän julkaisi aiheesta kaksi kirjaa, Biology of Human Starvation osat yksi ja kaksi.

Ancel Keys oli Välimeren ruokavalion puolestapuhuja ja yksi niistä, jotka tekivät sen mailmalla tunnetuksi (Keys 1995). Yhdysvalloissa hän olikin tuttu kasvo jo ennen Seitsemän maan tutkimusta (kuva 1). 70-luvun puolivälissä Keys julkaisi kirjan How to eat well and stay well the Mediterranean way.

Vaikka rasvateoria saikin Ancel Keysin kasvot, ei hän ollut ensimmäinen joka nosti kissan pöydälle. Ainakin itävaltalaisen Wilhelm Raabin tidetään kirjoittaneen rasvan vaikutuksesta sydän- ja verisuonitauteihin jo 30-luvulla (Epstein 1996).

50-luvun alussa Keys ei vielä uskonut ravinnon kolesterolilla olevan merkitystä valtimotaudissa. Hän piti varhaisia eläinkokeita huonona vertailukappaleena; ihmisillä kun ravinnon kolesteroli ei näyttänyt vaikuttavan merkittävästi veren kolesteroliin. Syöttökokeissa ravinnon rasvan taas oli todettu suurentavan veren kolesterolipitoisuutta. Tuolloin lipoproteiineja ei juuri tarkasteltu erikseen, joten Keys päätteli rasvan yleisesti olevan haitallista verisuonille (Keys 1952).

Moni tutkijaryhmä ryhtyi selvittämään eri rasvahappojen vaikusta veren kolesteroliin, mukaan luettuna Keys kollegoineen. Nopeasti kävi ilmi, ettei rasvan määrä ollutkaan niin tärkeää, vaan sen laatu. Vuonna 1957 Keys kirjoitti, että “on tarpeetonta suositella äärimmäisen vähärasvaista ruokavaliota, sillä paras vaikutus veren kolesteroliin on saavutettavissa tyydyttyneitä rasvoja (voita ja lihaa) karttamalla” (Keys 1957).

Ancel Keys eli satavuotiaaksi ja kuoli vuonna 2004. Kun häneltä kysyttiin viimeisinä elinvuosinaan, oliko ruokavalio hänen pitkän ikänsä salaisuus, vastasi Keys: “hyvin todennäköistä, mutta todisteet puuttuvat.”

Mustamaalausta blogosfäärissä

Kirjoituksessaan “Tervetuloa rasvahysterian syntysijoille” biologi ja terveysbloggaaja Christer Sundqvist kuvaa Ancel Keysin mielivaltaisena huijarina. Keysin ohella hän nostaa esiin toisen legendaarisen tutkijan, John Gofmanin, joka oli mukana ensimmäisissä lipoproteiinitutkimuksissa. Sundqvist pyrkii luomaan Gofmanin ja Keysin välille vastakkainasettelun, jota tuskin todellisuudessa oli olemassa. Veteraaniurheilija kirjoittaa:

”Oli ilmeisen helppoa omaksua sellainen ajatus, että verestä helposti mitattava aine (kolesteroli) voidaan kytkeä vakavaan kansansairauteen. (…) Ancel Keysin riehuessa mielikuvamarkkinoilla ja ankkuroidessa työnsä hedelmiä kauaskantoisin seurauksin, Gofman jatkoi kärsivällistä kuljetusproteiinien lajittelutyötään ja Keysin kritisointia.”

Sundqvist antaa ymmärtää, että koko lääketieteellinen yhteisö nieli Keysin hatusta heittämän tarinan. Samainen virsi raikaa kaikissa kolesteroliskeptikoiden kirjoituksissa. Sundqvist jatkaa:

“(…) Keysin selitysmalli oli liian yksinkertainen ja jos me olisimme kuunnelleet enemmän aikakautemme neroa, John Gofmania, voisi tilanne rasvahysterian suhteen olla huomattavasti leppoisampi.”

Koomista kyllä, John Gofmanin vaimo kolleegoineen kirjoitti tiedettävästi ensimmäisen vähärasvaista ruokavaliota ja kolesterolitason alentamista käsittelevän keittokirjan The Low Fat, Low Cholesterol Diet. Teos julkaistiin vuonna 1951 ja John itse kirjoitti siihen esipuheen. Mikäli Sundqvist olisi tietoinen tästä, Gofman tuskin saisi vastaavanlaista ylistystä. Kaiken kaikkiaan Sundqvistin kirjoitus edustaa hyvin sitä, millaisessa valossa Ancel Keys on tuotu blogimaailmassa esiin: huijarina ja typeryksenä.

Rasvateoria kohtaa päivänvalon

Keys esitti rasvateoriansa ensimmäistä kertaa Amsterdamissa vuonna 1952 ja muutamaa kuukautta myöhemmin New Yorkissa, Mt. Sinain sairaalassa (Keys 1953). Hän ehdotti, että ravinnon rasvan ja sydäntautikuolleisuuden välillä on yhteys. Esitelmässään Keys käytti sittemmin kuuluisaksi tullutta graafia (kuva 2). Se perustui YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n tietokannasta kerättyihin tilastoihin kuudesta maasta sekä Maailman terveysjärjestö WHO:n kuolleisuustilastoihin.

Pari vuotta myöhemmin, vuonna 1955, Keys oli mukana WHO:n järjestämässä konferenssissa Sveitsissä. Asiantuntijoita oli kutsuttu paikalle jakamaan tuoretta tietoa valtimotaudista. Omassa presentaatiossaan Keys esitti havainnon, jonka hän oli kaksi vuotta aiemmin esittänyt New Yorkissa. Yleisö ei ottanut Keysin presentaatiota lämmöllä vastaan, vaan antoi sille täystyrmäyksen. Rasvateoriaa ei siis nielty purematta, vaikka usein niin annetaan ymmärtää.

Kuva 2. Ancel Keysin alkuperäinen graafi, joka esitettiin WHO:n konferenssissa vuonna 1955.

Presentaatiota seuraamassa olivat myös tilastomatemaatikko Jacob Yerushalmy ja lääkäri Herman Hilleboe. Kaksikkoa “rasvateoria” ei vakuuttanut ja vuonna 1957 he julkaisivat Keysin esitelmästä kritiikin (Yerushalmy & Hilleboe 1957)*. Siinä huomautettiin Keysin keränneen tietoja vain kuudesta maasta, vaikka tarjolla olisi ollut kahdenkymmenenkahden maan tiedot.

Monet kolesteroliskeptikot viittaavat tähän nimenomaiseen seikkaan kritisoidessaan Seitsemän maan tutkimusta. Kritiikki menee metsään, sillä klassinen tutkimus polkaistiin käyntiin vasta vuonna 1958 ja sen ensimmäiset tulokset julkaistiin 70-luvun alussa. Seitsemän maan tutkimus on eri asia kuin ne tulokset, jotka Keys esitti WHO:n konferenssissa ja jota Yerushalmy ja Hilleboe kritisoivat.

Kolesteroliskeptikkojen mukaan Keysin teoria kaatui, kun kaikki kaksikymmentäkaksi maata otettiin analyysiin mukaan. Väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

Kaikki maat mukaan luettuna (kuva 3) korrelaatio rasvan ja sydäntautikuolleisuuden välillä oli edelleen olemassa. Se heikkeni, mutta se oli edelleen tilastollisesti merkitsevä. Yerushalmyn ja Hilleboen kritiikki perustui siihen, että kun kaikki maat otettiin huomioon, nousi pintaan muita korrelaatioita.

Kuva 3. Yerushalmyn ja Hilleboen esittämä kaavio vuodelta 1957.

Alla näet kaikki korrelaatiot. Positiiviset luvut tarkoittavat positiivista korrelaatiota eli sydänkuolleisuusriski suurenee.

Voimakkain yhteys (lihavoitu) sydänkuolemiin oli eläinproteiinilla ja eläinrasvalla (sekä kcal että E%). Molemmissa korrelaatio oli myös tilastollisesti merkitsevä. Karppaajien ja paleodieettaajien tilanne ei siis paljoa parane näitä tuloksia hehkuttamalla.

Yerushalmy ja Hilleboe pitivät Keysin havaintoja huolimattomana ja johtopäätöstä hätiköitynä. He olivat sikäli väärässä, että Keysin graafi edusti luultavasti laadukkaampaa dataa kuin mihin kaksikko viittasi. Siitä lisää myöhemmin. 50-luvun lopulla, Yhdysvaltain sydänliiton paneelikeskustelussa, Herbert Hilleboe kommentoi seuraavasti (Pollack 1958):

”Inaddition the presumed association is not specific for fats in the diet nor for diseases of the heart. For instance, the association of mortality from heart disease with diet is stronger when the correlation is with animal protein.”

Seitsemän maan tutkimus saa alkunsa

Seitsemän maan tutkimus aloitettiin vuonna 1958 ja sen ensimmäiset tulokset julkaistiin vuonna 1970. Tutkimus jatkuu yhä, mutta käsittelen sitä menneessä aikamuodossa, sillä viittaan tässä asiayhteydessä vuonna 1980 julkaistuihin, kymmenen seurantavuotta kattaviin, tuloksiin.

Seitsemän maan tutkimus oli luonteeltaan prospektiivinen eli siinä seurattiin tervettä väestöä ja tarkasteltiin päätetapahtumien, kuten sydänkuolleisuuden, esiintyvyyttä. Mukana oli kuusitoista kohorttia seitsemästä maasta (Suomi, Hollanti, Yhdysvallat, Jugoslavia, Japani, Kreikka ja Italia). Koehenkilöiksi valittiin vain miehiä.

Tutkimukseen haluttiin mukaan maita, joissa ruoan käytössä ja sairauksien ilmaantuvuudessa oli nähtävissä suuria eroja. Circulation-lehdessä (1970) Keys kirjoittaa, että maiden valinta perustui lähinnä taloudellisiin ja käytännöllisiin seikkoihin; tutkimusta tehtii siellä missä voitiin ja mistä saatiin yhteistyökumppaneita.

Suomi oli tuolloin tunnettu korkeasta sydänkuolleisuudestaan. Suomeen saapuessaan tutkijaryhmä kuitenkin yllättyi, kuinka hyvässä fyysisessä kunnossa Itä-Suomen miehet olivat. Työ oli rankkaa ja sitä myötä lihaskunto kohdallaan – ruokavaliossa sen sijaan oli parantamisen varaa.

Seitsemän maan tutkimuksessa oli heikkoutensa, sillä se oli ensimmäinen laatuaan. Vahvuutena tutkimuksessa oli sen laaja aineisto eri maista ja väestöistä sekä aikaansa nähden laadukas toteutus. Tyydyttynyttä rasvaa syötiin Suomessa noin 20 % kokonaisenergiasta ja Japanissa vain noin 2,5 %. Itä-Suomessa keskimääräinen kolesterolipitoisuus oli 6,7 mmol/l ja Japanissa vuorostaan 4,1 mmol/l. Sydänkuolemia tapahtui tuhatta miestä kohti Suomessa 70 ja Japanissa vain viisi; määrä korreloi suoraan veren kolesterolipitoisuuden kanssa (Kuva 4). Kohortteja on seurattu nykypäivään saakka, eikä kokonaiskuva ole juuri muuksi muuttunut (Menotti ym. 2008).

Tutkimuksesta ja siihen liittyvistä tapahtumista kiinnostuneille suosittelen Keysin kollegan, Henry Blackburnin, kirjoittamaa historiikkia Minnesotan yliopiston sivuilla.

Kuva 4. Seitsemän maan tutkimus (1980). Merkinnät edustavat 16 kohorttia seitsemästä maasta.

Kirsikanpoimintaa vai laadukasta valikointia?

Palataan takaisin 50-luvulle ja Ancel Keysin alkuperäiseen graafiin. Sundqvistin mukaan Keys harjoitti kirsikanpoimintaa valikoidessaan aineistoaan (Keys valitsi 22 maasta vain kuusi). Sundqvist kirjoittaa blogissaan:

”Tohtori Keys ei käyttänyt kaikkia saatavilla olevia tietoja. Hän valitsi maista vain ne, jotka tukivat hänen rasvateoriaansa. Jos hän olisi käyttänyt kaikkien maiden aineistoja, tutkimuksen johtopäätökset olisivat olleet paljon monimutkaisemmat. Hän havaitsi esimerkiksi, että Suomessa oli seitsemän kertaa enemmän sydänkuolemia kuin Meksikossa, vaikka molemmissa maissa syötiin yhtä paljon rasvaa. Niinpä oli helpompi jättää Meksiko tilastoista pois, kuin ajatella rasvateoriaa uudestaan.”

Veteraaniurheilija on oikeassa, että FAO:n tietojen mukaan (kuva 3) Meksikossa ja Suomessa syötiin jotakuinkin yhtä paljon rasvaa, mutta sydänkuolleisuuden välillä oli suuri ero. Myös tohtori Tolonen ottaa asian esille kirjassaan Suuri kolesterolihuijaus (s. 18). Tässä kohtaa on kuitenkin epäselvää, mihin skeptikot viittaavat; alkuperäisessä kuuden maan graafissa ei ole Meksikoa eikä sen kummemmin Suomeakaan. Seitsemän maan tutkimuksessa Suomi oli kyllä mukana, mutta tutkimus ei liity FAO:n ja WHO:n aineistoon mitenkään.

Unohdetaan sekaannus hetkeksi ja pohditaan jättikö Keys todella Meksikon pois alkuperäisestä esitelmästään rasvateoriaa varjellakseen. Voihan olla, että skeptikot ovat oikeassa ja kelmi tutkija veti nenästä meitä kaikkia. Tai sitten Meksiko tiputettiin pois laskuista, koska maassa ei ollut tuohon aikaan edes kunnollista kuolintodistusjärjestelmää – on vaikea seurata kuolinsyitä, jos niitä ei dokumentoida. Itse pidän jälkimmäistä selitystä todennäköisempänä.

Sundqvist jatkaa kritiikkiään:

”Valitsemalla tutkimukseensa mukaan Suomen, Israelin, Hollannin, Saksan, Sveitsin, Ranskan ja Ruotsin hän sai tulokseksi, että runsas tyydyttynyt rasva aiheuttaa sydänsairauksia.”

Herää kysymys, mistä tutkimuksesta Sundqvist nyt puhuu? Alkuperäisessä esitelmässä sydänkuolleisuutta verrattiin rasvan kokonaiskulutukseen – tyydyttynyt rasva tuli mukaan kuvioihin vasta Seitsemän maan tutkimuksessa. Seitsemän maan tutkimuksessa oli kuitenkin mukana Suomi, Hollanti, Yhdysvallat, Jugoslavia, Japani, Kreikka ja Italia. Keysin alkuperäisessä esitelmässä taas oli mukana kuusi maata: Yhdysvallat, Kanada, Australia, Iso-Britannia, Italia ja Japani. Kumpikaan ei siis täsmää Sundqvistin kuvailemaan.

Leikitään, että Sundqvist muisti kritisoimansa tutkimuksen maat oikein ja annetaan kritiikille vielä yksi mahdollisuus. Oletetaan että Sundqvist tarkoitti Keysin alkuperäistä esitelmää, josta rasvateoria sai tavallaan alkunsa. Poimiko Keys siis rusinat pullasta valitessaan aineistoa?

Kuva 5. Suomi on merkitty graafiin sinisellä. Meksiko vihreällä. Hollanti, Ruotsi, Norja ja Tanska punaisella.

Keys jätti alkuperäisestä graafistaan pois mm. Hollannin, Ruotsin, Norjan ja Tanskan; niissä rasvan käyttö oli verrattain runsasta, mutta sydänkuolleisuus vähäistä. Ne edustavat trendissä suurinta poikkeamaa (kuva 5, merkitty punaisella). Tälle on kuitenkin looginen selitys.

50-luvulla Eurooppa oli vielä toipumassa toisesta maailmansodasta. Sota-aikana ruoasta oli pulaa ja eläinkunnan tuotteiden kulutus väheni merkittävästi – samalla väheni myös sydänkuolleisuus. Valtimotaudin eteneminen kestää tunnetusti vuosia, joten voi olla, että näiden maiden alhaista sydänkuolleisuutta selitti yksinkertaisesti sota-aika (Stamler 1958).

Kannattaa huomioida, että Keys jätti pois alkuperäisestä graafistaan myös Suomen, vaikka tilastojen mukaan meillä syötiin reilusti rasvaa ja sydänkuolleisuus oli yleistä. Jos Keys kerran valikoi aineistoa niin kuin annetaan ymmärtää, miksei hän käyttänyt Suomea, joka olisi tukenut rasvateoriaa täydellisesti?

Skeptikoilla ei ole tullut mieleen, että ehkä Keys valitsi aineistosta ne maat, joiden tilastot olivat luotettavimmat. Ehkä hän perkasi aineistoa yksinkertaisesti laadun perusteella. Ehkä Keys todella halusi löytää selityksen ja hoidon sairauteen, jota tuohon aikaan pidettiin väistämättömänä.

Keys tiesi, että aineisto oli kokonaisuudessaan laadullisesti heikkoa. Hän kirjoitti seuraavasti (Keys 1953):

“Broadly speaking, death rates ascribed to specific causes are not very reliable under the best of circumstances. Certainly it would be difficult to insist that the values in Table 3 for “degenerative heart disease” in the different countries are stricktly comperable nor would it be reasonable to suggest that the values listed for all circulatory diseases are actually precise.”

Keys valitsi huterista tilastoista kuusi maata, joista oli luotettavinta tietoa. Tämä olisi skeptikoillekin selvää, jos he olisivat lukeneet Keysin alkuperäisen esitelmän. Ratkaisusta voi olla eri mieltä, mutta ainakin se on perusteltu. Keys kirjoittaa, että vertailukelpoisia lukuja oli saatavilla kuudestatoista maasta, joista kuuden maan tiedot osoittautuivat laadukkaimmaksi:

“The list in Table 2 includes the countries with good vital statistics which are reasonably compared in race, climate, culture, medical services and vital statistics. The omissions are Western Germany and Finland, because of major population shifts and other effects from the war, and Iceland, Luxemburg and some colonies and semi-independent states with very small populations. (…) So far it has been possible to get fully comparable dietary and vital statistics from 6 countries.”

Lopuksi

Monia kolesteroliskeptikoita tuntuu vaivaavan sama ongelma: asioihin perehdytään periaatteella vähän sinnepäin. Ancel Keysin tarina on tästä hyvä esimerkki. Sitten ihmetellään, miksei kritiikkiä oteta vakavasti. Ulosantikin on valitettavan usein ylimielistä ja loukkaavaa. Skeptikoiden juttuja peratessa tulee paikoitellen väistämättä mieleen Dunning-Kruger-ilmiö; kun ihminen on niin kujalla, ettei edes tajua olevansa kujalla.

Seuraavassa osassa harppaamme takaisin nykyaikaan luolamiehiä matkivan terveysvillityksen äärelle. Kannattaako kivikautisilta esi-isiltä todella ottaa mallia vai onko tarjolla parempiakin esimerkkejä? Se selviää saagan seuraavassa osassa.

*Artikkeli on niin vanha, etten saanut sitä käsiini. Jeremiah Stamler ja Frederick Epstein ovat dokumentoineet tapahtumia kattavasti (Stamler 1958; Epstein 1996).

Rasvateoria on huijausta, väittävät ravitsemustieteilijä Jonny Bowden (vas.) ja kardiologi Stephen Sinatra. Dr. Oz Show on saanut osakseen kritiikkiä, sillä ohjelmassa esitetään uskomushoidot ja tutkimusnäyttöön perustuvat hoidot tasavertaisessa asemassa.

Ketä kolesteroliskeptikot ovat, mistä he tulevat ja mitä heillä on sanottavanaan? Ollaanko rasvateorista todella eri mieltä? Jos suurentunut veren kolesterolipitoisuus ei selitä valtimotautia, niin mikä selittää? Tässä osassa käymme läpi kuusi skeptikoiden keskeisintä väitettä.

Tätä juttusarjaa kirjoittaessani Skeptikko-lehti julkaisi tohtorikoulutettava Pauli Ohukaisen artikkelin Myytti kolesterolimyytistä. Ikävä kyllä menin lukemaan kirjoituksen, sillä itselläni oli hyvin samankaltainen teksti työn alla. Ohukaisen artikkeli on erinomainen ja siksi tämä kirjoitukseni sisältää väistämättä siitä vaikutteita.

Markkinoille putkahtaa tuon tuostakin uusia kirjoja, joissa vallitseva käsitys sydän- ja verisuonitaudeista leimataan valheeksi. Kaikki kirjat ovat lähes samannimisiä, mikä on osuvaa, sillä ne sisältävät lähes samat väitteet. Keskeisimmät väitteet toistuvat myös blogeissa. Olen koonnut tähän artikkeliin niistä kuusi yleisintä.

Ennen kuin menemme itse asiaan, tehdään lyhyt katsaus itse skeptikoihin.

Ketä ovat kolesteroliskeptikot?

Kenties vaikutusvaltaisimmat skeptikot 70–90-luvuilla olivat professorit Sir John McMichael, George V. Mann, Tony Mitchell sekä kardiologi Michael Oliver. Jostain syystä nykyajan kolesteroliskeptikot siteeraavat edelleen heidän sanomisiaan, vaikka aika on ajanut niistä jo ohi.

Michael Oliver käänsi kelkkansa julkisesti vuonna 1995. Brownin ja Goldsteinin Nobel-palkinnon vuosijuhlissa hän kuittasi asian sanoin (Thompson GR. 2009): ”Kun faktat muuttuvat, minä muutan mieleni. Mitä sinä teet?”

Nykypäivän skeptikoista tunnetuin lienee lääketieteen tohtori Uffe Ravnskov, joka on kirjoittanut useita kirjoja kolesterolista (mm. Ignore the Awkward ja The Cholesterol Myths). Ravnskov on perustanut järjestön nimeltä The International Network of Cholesterol Skeptics (THINCS). Jäseniä järjestössä on hiukan vajaa sata, kirjavasti eri ammattikunnista. Osa heistä on jo eläkkeellä ja osa kuollut. Listalta pomppaa silmiin ranskalainen lääkäri Michel de Lorgeril, joka on tunnettu mm. Lyon Diet Heart -tutkimuksestaan.

Kuva 1. Anthony Colpon The Great Cholesterol Con. Skeptikoiden kirjoista paras, mutta silti pullollaan asiavirheitä.

Muita tunnettuja kolesteroliskeptikoita ovat kirjailija Anthony Colpo sekä lääkäri Malcom Kendrick, jotka ovat molemmat kirjoittaneet samannimisen kirjan The Great Cholesterol Con. Sittemmin tunnetuksi ovat tulleet myös ravitsemustieteilijä Jonny Bowden ja kardiologi Stephen Sinatra, jotka ovat julkaisseet yhdessä kirjan nimellä The Great Cholesterol Myth.

Enemmän tai vähemmän tunnettuja suomalaisia kolesteroliskeptikoita ovat biokemian dosentti Jussi Halleen, biologi ja terveysbloggaaja Christer Sundqvist, eläkkeellä oleva lääkäri Matti Tolonen, lääkäri Olli Sovijärvi sekä ortopedi Antti Heikkilä. Tolonen on julkaissut yhdessä diplomi-insinööri Leino Utriaisen kanssa kirjan Suuri kolesterolihuijaus. Suomalaisista ainoastaan Halleen löytyy THINCS:n jäsenlistalta.

Colpon kirja The Great Cholesterol Con (kuva 1) on lukemistani skeptikoiden kirjoista paras; se on itseasiassa varsin viihdyttävä ja hyvin kirjoitettu teos, vaikka suurin osa asiasisällöstä onkin väärin!

Kolesteroliskeptikoilla ei ole mitään yhtenäistä teoriaa siitä, mikä ”todella” aiheuttaa valtimotaudin. Syyksi näyttäisi kelpaavan mikä tahansa muu kuin suurentunut veren kolesterolipitoisuus. Toisinaan syntipukki on stressi, toisinaan raudan liikasaanti tai bakteeri-infektio. Maltillisemmat skeptikot pitävät suurentunutta kolesterolipitoisuutta ongelmana, mutta vain erityisissä poikkeustapauksissa. Ravnskov edustaa omaa äärilaitaansa, sillä hänen mukaansa korkea kolesterolitaso on itseasiassa terveellistä – ja mitä korkeampi, sen parempi!

Käymme seuraavaksi läpi keskeisimpiä väitteitä, jotka esiintyvät muodossa tai toisessa lähes kaikkien skeptikoiden kirjoissa ja blogeissa. Käytän esimerkkeinä pääosin suomalaisia henkilöitä siksi, että heillä on halutessaan mahdollisuus osallistua keskusteluun.

“Kaksi leiriä”

Lääkäri Olli Sovijärven mukaan kolesteroliteoriasta on olemassa kaksi ”äärileiriä”. Ensimmäistä leiriä edustaa Yhdysvaltain sydänliitto American Heart Association (AHA) ja toista amerikkalaiset paleodieetin kannattajat. Myös Christer Sundqvist puhuu ”ykkös-” ja ”kakkosleiristä”, joista edellämainittu edustaa “virallista tutkittua tietoa” ja jälkimmäinen “vaihtoehtoista näkemystä asiasta”.

Huomaatko tässä lähestymistavassa mitään outoa? Molemmat skeptikot asettavat koulutetut alansa huippuasiantuntijat samalle viivalle bloggaajien, dieettigurujen ja muiden alojen ammattilaisten kanssa. On hullunkurista ajatella, että nämä tahot olisivat tasavertaisessa asemassa.

Kuva 2. Chris Kresserin mukaan totuus piilee kahden osittain sisäkkäin olevan ympyrän keskellä.

Sovijärvi mainitsee tiedonlähteekseen kaksi nimeä: Chris Kresser ja Chris Masterjohn. Mutta ketä nämä henkilöt oikein ovat?

Kresser on akupunktion ja funktionaalisen lääketieteen harjoittaja ja Masterjohn taas Weston A. Price -säätiön työllistämä kirjoittaja. Sama säätiö on kustantanut myös mm. Ravnskovin kirjan The Cholesterol Myths.

Masterjohn on sentään suorittanut ravitsemustieteen tohtoritutkinnon. Hänen nimellään löytyy viisi viitettä tieteellisestä kirjallisuudesta, joista yksi on tutkimus, kaksi katsausta ja kaksi kommentaaria. Yksikään niistä ei käsittele ateroskleroosia.

Palataan Kresseriin. Nopea vilkaisu hänen kotisivulleen kertoo, mistä Sovijärvi on omaksunut leiriajattelunsa (kuva 2). Kresserin mukaan sekä ”kolesteroliuskovaiset” että ”kolesteroliskeptikot” ovat väärässä; hän itse on onneksi oikeassa ja valmis myymään sinulle totuuden hintaan $147.

Mitä tulee ateroskleroosi- ja lipiditutkimukseen, ei kolesteroliteoriasta ole olemassa eri ”leirejä”. Alan asiantuntijat ovat käytännössä katsoen yksimielisiä aiheesta.

“Tyydyttynyt rasva ei nosta veren kolesterolitasoa”

Monien kolesteroliskeptikoiden mukaan tyydyttynyt rasva ei suurenna veren kolesterolipitoisuutta. Se on myytti, jota varjellaan kiertelemällä ja kaartelemalle. Ajoittain verbaalinen ninjailu saavuttaa hatunnoston arvoisen tason. Sundqvist kirjoittaa blogissaan:

”Runsaasti tyydyttynyttä rasvaa sisältävä ruoka ei nosta veren kolesterolia. Tutkimuksissa on todettu, että tyydyttyneen rasvan suuri saanti saattaa nostaa LDL-kolesterolia, mutta samaan aikaan hyvä ja suojaava HDL-kolesteroli nousee.”

Sundqvistin mukaan kolesterolitaso ei siis nouse, vaikka se saattaakin nousta – ja jos nousee, niin ei se ainakaan huono juttu ole!

Sovijärvi vuorostaan myöntää, että lyhytkestoisissa kokeissa tyydyttyneen rasvan on todettu lisäävän veren kolesterolia, mutta pidemmissä tutkimuksissa muutosta ei ole havaittu. On totta, ettei vaikutusta ole havaittu kaikissa tutkimuksissa. Selitys piilee tutkimusten metodologiassa: otannan suuruudessa ja siinä, mitä väestöä on tutkittu ja miten tietoa on kerätty. Homogeenisen väestön keskuudessa erot saattavat olla niin pieniä, ettei yksittäisen tekijän vaikuksen esille saamiseksi ole tarpeeksi suurta aineistoa.

Tiukasti kontrolloiduissa kokeissa tyydyttyneen rasvan vaikutus on selvä. Koontianalyysi, jossa oli mukana lähes kaksi ja puolisataa syöttökoetta, osoitti tyydyttyneen rasvan nostavan veren kolesterolitasoa (Hegsted ym. 1993). Sama todettiin toisessa koontianalyysissä, jossa oli mukana lähes neljäsataa syöttökoetta (Clarke ym. 1997). American Journal of Clinical Nutrition -lehdessä julkaistu uudempi koontianalyysi kuudestakymmenestä syöttökokeesta päätyi samaan lopputulokseen (Mensink ym. 2003).

“Matala kolesterolitaso on vaarallista”

Sovijärvi puhuu Paleo Helsingin podcastissa korkeiden, 5–7 mmol/l, kolesteroliarvojen puolesta. Hän perustelee näkemyksensä viittaamalla norjalaiseen HUNT 2 -tutkimukseen. Tutkimuksessa nähtiin U:n muotoinen käppyrä veren kolesterolipitoisuuden ja kuolleisuuden välillä, mikä tarkoittaa sitä, että sekä pieni että suuri kolesterolipitoisuus lisäsi ennenaikaisen kuoleman riskiä. Pienin riski näytti olevan niillä, joilla kolesterolipitoisuus oli 5,0–5,9 mmol/l.

On erikoista, että Sovijärvi päättää nostaa juuri tämän tutkimuksen esille. Kuten muissakin Pohjoismaissa, on Norjassa sydänkuolleisuus vähentynyt merkittävästi viime vuosikymmeninä. Eläinrasvoja on korvattu kasviöljyillä, kasvisten ja hedelmien käyttöä on lisätty ja veren kolesterolipitoisuus on pienentynyt. Lisäksi tupakointi on vähentynyt ja verenpaine alentunut (Pedersen ym. 2004; Holme ym. 2011). Vuosien 1966–2011 välillä norjalaisten eliniänodote nousi miehillä kahdeksan vuotta ja naisilla seitsemän.

Näyttää siltä, että kolesterolitason lasku on ollut osa positiivista muutosta.

Sovijärvi pitää matalaa kolesterolitasoa maininnan arvoisena riskitekijänä – podcastissa pohditaan jopa keinoja kolesterolitason nostamiseen! Sovijärven mukaan ”[kolesteroli-]rajat alkavat mennä niin alas, että monien terveys on vaarantunut kolesterolipuutosten vuoksi”. Myös tohtori Matti Tolonen varoittaa matalan kolesterolin vaaroista kirjassaan Suuri kolesterolihuijaus (s. 19). Hän kirjoittaa, miten ”näistä seikoista ei vain juuri puhuta tai kirjoiteta julkisuudessa”.

Skeptikoilla menee puurot ja vellit sekaisin. Tästä asiasta ei puhuta julkisuudessa, koska se on jo käsitelty. Selitys kuolleisuuteen piilee tyypillisessä tilastoilmiössä (nk. J-curve phenomenon). Sama ilmiö on nähtävissä myös verenpaineen ja painoindeksin kohdalla – kuolleisuus muodostaa J:n tai U:n muotoisen kurvin – ja kaikissa selitys on lopulta sama (Greenberg JA. 2001; Boutitie ym. 2002).

Länsimaisella väestöllä veren kolesterolitaso alenee tyypillisesti ikääntyessä (kuva 3). Se johtuu haurastumisesta, sairauksista (kuten syöpätaudeista) ja yleisesti huonosta terveydentilasta (Martin ym. 1986; Volpato ym. 2001; Tilvis ym. 2011). Näin alhainen kolesterolitaso menee tilastollisesti yksiin suurentuneen kuolleisuuden kanssa. Elinikäisesti matala kolesterolitaso ei ole terveysriski – sen yhtäkkinen notkahdus sen sijaan on (Irabarren ym. 1995). Alentunut kolesterolitaso ei siis ole syy sairaudelle, vaan sen seuraus.

Kuva 3. Muutokset kolesterolitasossa iän mukaan eri väestöissä. Huomaa länsimäisten korkea kolesterolitaso ja sen äkillinen lasku ikääntyvillä (Stamler 1978).

Mutta voiko kolesteroli laskea liian alas? Joissain tutkimuksissa alhainen kolesterolitaso on yhdistetty syöpään. Mendeliaanisesti satunnaistetussa (tästä lisää myöhemmin) tutkimuksessa on kuitenkin voitu osoittaa, ettei alhainen kolesterolitaso aiheuta syöpää, vaan toisinpäin (Benn ym. 2011). Piilevä syöpä voi laskea kolesterolitasoa jo useita vuosia ennen puhkeamistaan.

Joillain ihmisillä on synnynnäinen poikkeama geeneissä, jonka ansiosta maksa poistaa poikkeuksellisen tehokkaasti LDL-kolesterolia verestä. Heillä elinikäinen sydäntautiriski on merkittävästi alhaisempi kuin tavallisella väestöllä, ilman haittavaikutuksia (Cohen ym. 2006). On olemassa myös rasva-aineenvaihdunnan poikkeama nimeltä hypobetalipoproteinemia. Sitä kantavilla kokonaiskolesterolipitoisuus voi olla jopa alle 1,3 mmol/l ja LDL-kolesteroli vain 0,3 mmol/l. Jos matala kolesterolitaso olisi vaaraksi, niin heillä se viimeistään näkyisi. Rasva-aineenvaihdunnan poikkeamasta huolimatta he elävät tyypillisesti 9–12 vuotta tavallista väestöä pidempään (Glueck ym. 1976).

“Vain LDL:n hiukkaskoolla on merkitystä”

Osa skeptikoista hyväksyy LDL-kolesterolin roolin valtimotaudissa, muttei pidä tyypillisiä tavoitearvoja merkityksellisenä. Tätä näkymystä edustaa mm. Vähähiilihydraattinen ruokavalio -blogia pitävä Jari Ristiranta. Hänen mukaansa LDL-kolesteroli on haitallista vain silloin kun sen hiukkaskoko on pieni.

Ristiranta on oikeassa, että pienten LDL-hiukkasten (sdLDL) on todettu olevan haitallisempia kuin suurten. Ne tarttuvat helpommin verisuonten seinämiin. Lisäksi ne sokeroituvat ja hapettuvat helpommin. Pelkkä LDL-kolesterolin mittaus ei vielä kerro hiukkasten koosta; näin ollen herää kysymys, kertovatko perinteiset rasva-arvot todellisesta riskistä? Vastaus on kyllä, ne kertovat.

Eri mittaustekniikoita riskin ennusteena käsiteltiin National Lipid Association:in konsensuskonferenssissa tammikuussa 2011. Hiukkaskoon mittausta ei suositeltu käyttöön, sillä sen ei katsottu tuovat etua jo käytössä oleviin mittauksiin. Koosta riippumatta kaikki LDL-hiukkaset ovat nimittäin ateroskleroosia edistäviä (Davidson ym. 2011). Ei ole siis olemassa “turvallisen kokoista” LDL-kolesterolia – määrä ratkaisee.

Aihe on perattu varsin perusteellisesti myös Harvardin tutkijoiden Frank Sacksin ja Hannia Camposin toimesta. Heidän yhteenvetonsa mukaan kaikenkokoiset LDL-hiukkaset suurissa määrin tulisi nähdä haitallisena, eikä siksi hiukkasten koon mittauksesta ole hyötyä suhteessa perinteisiin rasva-arvoihin. Tutkijat huomauttavat myös, että monessa tutkimuksessa sdLDL-hiukkasten merkitys häviää, kun tulokset korjataan perinteisten riskitekijöiden suhteen (Sacks & Campos 2003).

Erään seurantatutkimuksen mukaan isot, keskikokoiset ja pienet LDL-hiukkaset ennustivat infarktiriskiä käytännössä katsoen yhtä hyvin. Vastaavasti triglyseridit ennustivat sydäninfarktia itsenäisesti (kuva 4). Pienistä LDL-hiukkasista oli haittaa vain silloin kun triglyseridipitoisuus oli suurentunut (> 1,8 mmol/l), mikä liittyy tyypillisesti tyypin 2 diabetekseen ja metaboliseen oireyhtymään (Stampfer ym. 1996).

Kuva 4. LDL:n hiukkaskoon, triglyseridien ja sydäninfarktin välinen yhteys havainnollistettuna (Stampfer ym. 1996). Kuva lähteestä Sacks & Campos 2003.

“Vähähiilihydraattinen ruokavalio parantaa kolesteroliarvoja”

Vähähiilihydraattisen (VHH) ruokavalion tiedetään nostavan kolesterolitasoa. Sen osoitti aikanaan jopa sittemmin karppaukseen hurahtanut tohtori Stephen Phinney (Phinney ym. 1983). Karppaajien keskuudessa kolesterolin nousua ei kuitenkaan pidetä haitallisena, sillä myös “hyvä” kolesteroli nousee. Ristiranta, kuten moni muukin VHH-ruokavalion kannattaja, pitää HDL-kolesterolin suhdetta kokonaiskolesteroliin tärkeimpänä sydän- ja verisuonitautien ennusteena.

Mutta mitä sanovat asiantuntijat? Yhdysvaltain terveysvirastoon kuuluvan National Heart, Lung, and Blood Institute:n (NHLBI) asiantuntijaryhmä ei suosittele tiettyä HDL:n ja kokonaiskolesterolin suhdetta ensisijaiseksi tavoitteeksi sv-tautien ehkäisyssä. LDL:n alentamisen katsotaan olevan tärkein tavoite riskin minimoinnissa. NHLBI:n mukaan 2,6 mmol/l:n ylittävä LDL-pitoisuus edistää ateroskleroosia ja siksi ihanteellinen tavoitearvo asettuukin sen alapuolelle (tavoitearvo Suomessa LDL < 3,0) (ATP III 2002).

NHLBI:n julkaisu on jo vuosia vanha ja tieto on lisääntynyt sittemmin (kuva 5). Moni asiantuntija puoltaa nykyään vieläkin pienempää LDL:n tavoitearvoa. Ainakin riskiryhmissä ihanteellinen LDL-taso voi olla hyvin alle 1,8 mmol/l – aivan kuten monilla luonnossa elävillä kädellisillä, joille ateroskleroosia ei kehity.

Kuva 5. Statiinitutkimukset ovat osoittaneet, että verisuonten rasvoittumat alkavat hiljalleen puhdistua, kun LDL-kolesterolipitoisuus saavuttaa alle 2,0 mmol/l lukeman. Kuva on peräisin SATURN-tutkimuksen diaesityksestä.

Mutta entä “hyvä” kolesteroli? HDL-kolesterolia kutsutaan ”hyväksi” kolesteroliksi, sillä sen on havaittu puhdistavan verisuonia, vähentävän tulehdusta ja pienentävän valtimotaudin riskiä.

“Hyvä kolesteroli” on kuitenkin usein jättänyt tutkijat kylmäksi. Tutkimuskenttää koristaa lista epäonnistuneita HDL-terapiakokeita, kuten AIM-HIGH -tutkimus ja HPS-2 THRIVE -tutkimus. LDL-kolesterolin alentaminen on yksinkertaisesti varmin tapa parantaa ennustetta ja sen vahvistaa mm. yli sata tutkimusta kattanut koontianalyysi (Briel ym. 2009).

Viime vuosina LDL:n syy-yhteyttä sv-tautitapahtumiin on tarkasteltu hyödyntäen nk. mendeliaanista satunnaistamista. Tällä menetelmällä voidaan tutkia erilaisten perinnöllisten mutaatioiden, yhden emäsparin polymorfismien (SNP), syy-yhteyttä päätetapahtumiin, kuten sydäninfarktiin.

Elinikäisesti jokaisen yhden mmol/l:n vähennys LDL-kolesterolipitoisuudessa vähensi sv-tautitapahtumia 55 %:lla. Vaikutus oli kolme kertaa parempi kuin statiineilla saatu hyöty myöhemmin elämässä. Mielenkiintoista oli se, että eri SNP:t laskevat LDL:ää eri mekanismilla – lopputulos oli kuitenkin sama. Tavalla, jolla LDL lasketaan, ei siis näyttänyt olevat merkitystä (Ference ym. 2012). Tutkija Brian Ference uskookin (kts. video alla), että liikunnan ja ruokavalion hyöty on perimän tai lääkityksen veroinen. Vastaavanlaisessa analyysissä HDL-kolesterolin vaikutus ei osoittautunut yhtä yksiselitteiseksi: “hyvä kolesteroli” näytti suojaavan vain joissain tapauksissa (Voight ym. 2012).

Tiedämme kohtalaisen hyvin, miten LDL aiheuttaa tautia – HDL:n suojaavan vaikutuksen mekanismit ovat epäselvemmät. Tavoitearvojen mukaan HDL-kolesterolin tulisi olla yli 1 mmol/l. Tason nostaminen sen ylemmäs ei kannata, jos LDL nousee samalla. Sen hyödyistä ei yksinkertaisesti ole näyttöä tällä hetkellä ja siksi LDL-kolesterolia lisäävä VHH tuskin sopii terveelliseksi ruokavalioksi läpi elämän.

“Vain tulehduksen torjumisella on merkitystä”

Skeptikoiden mielestä valtimotaudin ehkäisyssä pitäisi keskittyä tulehduksen ehkäisyyn, ei kolesterolitason alentamiseen. Esimerkiksi Christer Sundqvist ja ortopedi Antti Heikkilä pitävät ateroskleroosia seurauksena verisuonten tulehdustilasta. Sundqvist kirjoittaa blogissaan:

“Ensin valtimo vaurioituu ja tulehtuu, minkä jälkeen kolesterolia kerääntyy valtimoon mahdollisesti korjaamaan syntynyttä vauriota. Tulehduksen edelleen jatkuessa kolesterolia kasaantuu valtimoon yhä enemmän.”

Oulun yliopiston tohtorikoulutettava Pauli Ohukainen on kirjoittanut aiheesta napakasti Varpu Tavin blogiin. Suosittelen lukemaan koko tekstin, jos aihe kiinnostaa. Summaan seuraavaksi hieman Ohukaisen huomioita.

Tulehdusta voidaan mitata tarkastelemalla monia eri merkkitekijöitä. Kliinisessä käytössä vakiintunein tulehdustekijä on C-reaktiivinen proteiini (CRP).

Uusissa Eurooppalaisissa sv-tautien ehkäisysuosituksissa CRP:tä ei kuitenkaan pidettu ensisijaisena riskitekijänä. CRP:hen liittyy liikaa sekoittavia tekijöitä, eikä sitä siksi voida käyttää tarkkana riskin ennusteena. Riippuvuussuhdetta CRP:n muutoksen ja vastaavan valtimotautiriskin muutoksen välillä ei tiedetä (Perk ym. 2012). Samaan lopputulokseen päädyttiin aiemmin mainitussa National Lipid Association:in konferenssissa.

Varhaisissa kokeissa eläimille yritettiin aiheuttaa ateroskleroosia kirjavin keinoin aina bakteeri-infektioista verisuonten raapimiseen. Valtimokovettumia ei kuitenkaan saatu aikaiseksi; ei ennen kuin eläinten veren kolesterolipitoisuutta opittiin säätelemään. Mikäli kolesteroli veressä lisääntyy, muodostuu plakkia. Tämä on todistettu toistuvasti aina hiiristä ja papukaijoista sikoihin ja apinoihin.

On kuitenkin yleisesti hyväksytty, että tulehdus on osa valtimotaudin etenemistä. Näyttää kuitenkin siltä, että suurentunut veren kolesterolipitoisuus aiheuttaa tulehdusta, eikä toisinpäin. Kirjassa Totuus kolesterolista Timo Stradberg vertaa plakkia verisuonessa tikkuun sormessa (s. 80). Kun tikku poistetaan, tulehdus rauhoittuu. Samaa käsitystä kannattaa myös ateroskleroositutkimuksen veteraani Daniel Steinberg:

“Taken together, all of these findings suggest that the inflammation associated with atherogenesis is not sufficient in itself to cause further lesion progression or even to maintain lesions at a steady state once the hypercholesterolemia has been fully corrected. In other words, many (or even most) of the inflammatory processes in the advancing lesion are downstream responses ultimately traceable to hyperlipidemia and its consequences.” (Steinberg ym. 2008)

Lopuksi

Valtimotaudin selitysmalliksi kelpaa milloin mikäkin, kunhan se ei ole LDL-kolesteroli. Skeptikon väitteiden taustalla näyttäisi olevan usein enemmän ideologiaa kuin näyttöä. Käytetty retoriikka on tehokasta ja asiaan perehtymättömän on vaikea tarkastella väitteitä kriittisesti. Kuoren alta löytyy kuitenkin väärinymmärryksiä ja tietämättömyyttä (sekä taloudellisia intressejä).

Saagan seuraavassa osassa palaamme 50-luvun Minnesotaan, Ancel Keysin ja Seitsemän maan tutkimuksen synnyinsijoille. Valikoiko Keys todella aineistoa rasvateoriaa varjellakseen, kuten kolesteroliskeptikot antavat ymmärtää?